muuttolinnut

Tänä aamuna kiepsautin kolmen luokkahuoneen kautta viemässä jokaisen lapsen opettajalle oman pihan pioneita. On pioniaika ja kasvit notkuvat kukkien painosta niin että niitä on leikattu niin omiin, naapureitten kuin ystävienkin maljakoihin. Näitä puskia on kasvatettu vuosia. Ensimmäiseen kahteen tai kolmeen kesään sain pelkkiä lehtiä, siirsin, muokkasin ja lopulta vain odotin josko jonakin keväänä mun kukkimattomat pionit viimeinkin puhkeais kukkaan. Odotus palkittiin ja viimeiset kaksi tai kolme vuotta meillä on ollut pioneita enemmän kuin omiksi tarpeiksi.

Saska Saarikoski kirjoittaa omasta elämästään lasiseinän takana, kuplassa, uudessa kulttuurissa ja kuitenkin sen ulkopuolella. Voisin kuvitella että moni kokee kirjoituksen omakseen. Saskasta tuntuu tavallaan helpottavalta palata Suomeen, omaan kotiin ja kulttuurin. Siellä missä asioilla on merkitys. 

Oma kupla on kuitenkin puhjennut. En tiedä koska, en tiedä miten, mutta jos en lapsena paahtanut juhannuskokolla vaahtokarkkeja olen kuitenkin ollut pitämässä sitä tikkua jolla pienet sormet paahtaa sen vaahtiksensa ensimmäistä kertaa. Olen oppinut täydellisen tekniikan, niin täydellisen että partioleirillä mulla oli jono tikkuja odottamassa sitä mun paahtamaa vaahtokarkkia. Kaikki perustuu siihen hiuksenhienoon balanssiin, ei liian lähellä hiillosta, mutta tarpeeksi lähellä kuitenkin, ja jatkuvaan kiertoliikkeeseen, siihen että lämpö osuu yhtäläisesti kaikkialla. Viidessätoistavuodessa musta on kasvanut vaanhtokarkkikuningatar. Ja ei, ei Saska vaahtokarkeista juttele.

Olen päässyt sen lasin läpi enkä koe olevani ulkopuolinen. Ehkä siksi että niin moni täällä on jostakin muualta. Ehkä siksi että viisitoista vuotta on pitkä aika, ja kiitospäiväkin tuntuu siltä kuin olisin viettänyt sitä aina, siis riittävän kauan. Paitsi omaksuttu asia, niin oleellinen osa sitä tosiasiaa että meillä on kolme lasta, jotka eittämättä ovat paljon enemmän amerikkalaisia kuin suomalaisia, eihän ne oikeastaan ole suomalaisia ollenkaan. Meillä on omia perinteitä, ne samat ruuat jotka laitetaan pöytään jokainen marraskuu, vaikka meni muutama vuosi ennen kuin edes tiesin miksi kiitospäivää vietetään.

Se lasi siinä seinässä on mennyt rikki. Ehkä se alkuun rikottiin vähän väkisin, kokeiltiin ja kovisteltiin, ja lopulta uudesta on tullut vanhaa ja perinteikästä. Omasta aikuiselämästäni olen kuitenkin asunut valtaosan täällä. Asioista on tullut aidosti ja syvästi merkityksellisiä ajan kanssa. 

Napanuoran viimeinen säie taisi katketa siinä vaiheessa kun uskalsin myöntää itselleni etten tarvinnut suomalaisen neuvolan ohjeita, vaan opin luottamaan siihen että kasvaa ne täälläkin, näillä ohjeilla ja ohjelmilla. Lakkasin kaipaamasta suomalaista perusopetusta tiedostaen että valtaosassa maailmaa lapset aloittavat opintiensä suomalaista toveriaan varhemmin ja kasvavat silti ihan onnellisiksi ja tasapainoisiksi ihmisiksi. Kasvaa ne täälläkin, jos kasvavat riisipellon laidalla, suurkaupungissa Singaporessa, Intiassa, Afrikassa tai ihan missä tahansa muuallakin. Päästin irti ja lakkasin hortoilemasta jossakin kahden kulttuurin välillä.

Joskus aikanaan pelkäsin ettei joulu enää koskaan tuntuisi joululta. Ilman lunta ja pakkasta, tai edes sitä räntäröhnää. Pontevasti me seurattiin vanhoja tuttuja perinteitä ja kaipasin hautausmaalle, meidän lenkkeillessä koiran kanssa lämpimässä auringonpaisteessa ja keitin lenkkijuomkasi glögit. Olihan joulu. Vuosien saatossa moni perinne on muovautunut, mutta eikö niin käy kaikissa perheissä? Poimitaan hitunen sieltä, toinen täältä ja luodaan lopulta omia perinteitä, niitä joita omat lapset sitten aikanaan muovailevat omannäköisikseen.

Olen aikanaan tavannut sveitsiläisen miehen joka rakastui ja muutti Suomeen, maataloon maaseudulle. Oli pakko opetella suomea koska kukaan ei puhunut englantia saati sitten sveitsinsaksaa. Siinä vaiheessa kun minä Rolfiin törmäsin oli mies enemmän suomalainen juhannuskokkoineen kuin useimmat tuntemani suomalaiset.

On pakko myöntää että koen tiettyä ulkopuolisuuden tunnetta suomalaisten keskellä. Tuntuu kuin olisin tullut joukkoon vähän varkain, kuulumatta. Odotan että koska joku huomaa, ehkä huomaakin ja ajattelee hiljaa itsekseen etten enää kuulu joukkoon. Kuuntelen suomalaisia tulokkaita ja haluan ymmärtää koti-ikävää. Haluan ymmärtää kaipauksen omaan tuttuun kotikauppaan, mutta en tiedä miltä se tuntuu. Ei kai muista enää. En osaa puhua kesämatkasta Suomeen, olenhan ollut Suomessa kesän viimeksi 2002. Joulun vietin siellä 2001. Vähän häpeillen tunnustan että edellisestä retriitistä Suomeen on jo yli kuusi vuotta, ja kuin sivulauseessa puolustaudun kertomalla että Fredde on kyllä käynyt – kerran. Huomaan selitteleväni omaa elämääni täällä.

Jäähyväiset on haikeita ja niitä on turhan usein, onhan muutto tänne monelle vain väliaikainen. Yksi jalka täällä toinen Suomessa ja elämä kuin muuttolinnulla. Kesäksi kotiin, sitä matkaa moni odottaa koko vuoden. Mutta minun kotini on täällä eikä siellä.