Tahdon Asiat

  Joulukortissa toivotetaan tapahtumarikasta uutta vuotta. En voi olla irvistämättä toivotukselle vaikka se tarkoittaa hyvää. Ei kiitos. Meillä ei toivota tapahtumarikasta vuotta 2021, me halutaan tavallista ja tylsää. Sellainen siis kiitos, tavallinen ja tylsä vuosi, yksi sellainen.   Näin aamusta ystävän somepostauksen jossa kehoitettiin lähestyvään tulevaa vuotta suurella varovaisuudella, samalla tapaa kuin lapset viedään sisään lahjatavarakauppaan, niin että ovella muistutetaan että katsotan silmillä, ei käsillä - älä koske, älä koske mihinkään! Tulevaa vuotta on syytä lähestyä poikkeuksellisella varovaisuudella kunnioittaen sitä tosiasiaa että noin pääsääntöisesti 2020 ei ollut kenenkään suosikki. Juristiystäväni vaatii saada kaikki pienet präntit eteensä ennen kuin vuotta vaihdetaan. Oli tässä vuodessa toki hyvätkin puolensa kuten jokaisella pilvellä aina on se oma hopeareunuksensa, mutta onhan se myönnettävä ettei tämä nyt ihan kärkikastiin pääse siellä helpoimpien ...

Joulukuusi tuo kotien rakas vieras talven pimeimpinä hetkinä. Joulukuusista voisi tehdä tutkimusta ja joku on varmasti sellaisen tehnytkin mutta minusta on ihanaa katsella minkälaisia joulukuusia muilla perheillä on. Onko se trendikäs ja kotiin sävytetty? Valkoinen vai ehkä villin vaaleanpunainen ja supermuodikas? Olkikoristeet vai palloja? Lametta? Hopeaa vai kultaa? Värivalot, valkoiset valot vai kaikkea suloisesti sekaisin? Jokaisen perheen joulupuu on erilainen ja juuri siksi niin ihana. Rakkaan ystävän tuliainen Keniasta. Ruth Bader Ginsburg, joulupuun kuningatar. Lasten englantilainen kummitäti kauhistelee aina hyväntahtoisesti meidän joulukuusta, toisaalta heidän perheellään on joulukuusia aina kaksi, se hienosti koristeltu olohuoneessa ja keittiön viereisessä lököhuoneessa sitten se minkä lapset saavat koristella, ja koska ollaan amerikassa tiedän paljonkin perheitä joilla on aina useampi joulukuusi. Mun ihana sieni.   Lapsen pyhäkouluaskartelu vuosien takaa. Meidän j...

Vuosikatsaus jatkuu eikä se vuoden toinenkaan puolikas kovin yllätyksettömästi sujunut. Elämä on yhtä suurta seikkailua, ainakin meillä ja etenkin vuonna 2020.    Heinäkuu Uusi normaali oli alkanut tuntumaan tutulta ja asiakkaita tavattiin maskien kanssa. Palasimme myös ruokakaupan asiakkaaksi. Kesä tuntui ikuisuuden mittaiselta ja kaikki odottivat innolla viikon lomaa järven rannalla, siellä missä voisi hetkeksi unohtaa kaiken, ja keskittyä uimiseen ja lomailuun.   Järvellä oli yhtä ihanaa kuin aina ja päivät kuluivat uiden ja suppaillen, kunnes pellehyppykilpailu päättyi siihen että löin jalkani järven kovaan hiekkapohjaan ja mursin nilkkani. Loppuloma kului kuistilla hautoen nilkkaa jäähautein ja odottaen että pääsisin kotiin lääkäriin, se peräkylän ensiapu jolle oli annettu yksi tähti ei tuntunut houkuttelevalta, tai ilmeisesti nilkka ei ollut tarpeeksi sininen, turvoksissa ja kipeä jotta olisin lähtenyt sinne. Elokuu   Kuukausi kitkutteli eteenpäin...

  On joulukuun kolmastoista ja jotenkin tuntui sopivalta katsoa menneeseen vuoteen. Minkälainen tämä hullu vuosi on ihan oikeasti ollut? Hullu? No, ainakin meidän perheessä ei vauhtia ja vaarallisia tilanteita ole päässyt puuttumaan vaan tästä vuodesta voisi kirjoittaa vaikka kirjan, tai useammankin sairauskertomuksen.   Tammikuu Alkuvuodesta luonnonvoimat laittoivat meidät polvilleen. Ja tammikuussa maahan satanut lumi pysäytti elämän useammaksi päiväksi eikä kukaan silloin vielä tiennyt mitä kevät toisi tullessaan, ei vaikka Yhdysvaltain ensimmäinen Covid-19 potilas oli meidän osavaltiossamme, sairaalassa jossa olin - silloin joskus - töissä.   Helmikuu Helmikuu oli suuren tuhotulvan aikaa, kuukausi jonka aikana useammastakin läheisestä pikkukaupungista muodostui hetkeksi saari ja koulutkin suljettiin päiväksi koska monessa paikassa koulumatkalle olisi tarvinnut veneen.   Vuoden kaksi ensimmäistä kuukautta ovat jossakin kaukaisuudessa, sellaisesta t...

  Muistatteko vielä sen pienen pojan joka vuoden ikäisenä hyppäsi kerrossängystä koska osasi lentää, ihan varmasti osasi! Aivotärähdystä lukuunottamatta se on ollut varsin kestävää sorttia. Muistatteko sen pienen pojan joka rakensi hai-altaan yläkerran kylpyammeeseen ja laittoi kaikki kylpypyyhkeet kaloiksi altaaseen? Vesi valui laitojen ylitse. Se sama pieni poika joka teki kookosrasvasta luistinradan, valeli telkkarin vaseliinilla, laski portaat pyykkikorissa ja juoksi alastomana pitkin katua. Minä muistan sen pojan oikein hyvin! Se sama poika piirsi tussilla koristuksia valkoiseen sohvaan ja samalla väritti myös veljen naaman, ja vuotta myöhemmin leikkasi saksilla reikiä samaiseen sohvaan. Minä muistan! Kuinka voisinkaan unohtaa.  Se pieni poika joka joutui tappeluun toisena koulupäivänään koska kaveri ei istunut koulubussissa kunnolla. Niistä kahdesta tuli lopulta parhaita kavereita ja ne hengaavat yhdessä edelleen, melkein kuusi vuotta myöhemmin. Sittemmin tästä tyypist...

  Lapsi istuu aamupalapöydässä sen oloisena että olisi voinut nukkua vielä muutaman tunnin. On maanantaiaamu ja kello vähän jälkeen kahdeksan. Aamiaiseksi on tuoretta leipää ja edellisen aamun vohveleitten rippeet. Huhuilen jannuja liittymään seuraan. Toinen konttaa jossakin olohuoneessa kissan perässä ja se toinen, se on se lapsi jonka kahden vuoden kuluttua saa ylös sängystä vain kippaamalla sängyn. Vielä pari viikkoa joululomaan, kyllä me selvitään tästä.   Etäkoulu on alkanut maistumaan puisevalta ja kamera lipsahtaa kiinni turhan usein. Nalkutan ja muistutan ja sitten luovutan. En jaksa, eikä taida jaksaa kukaan muukaan. Yläkoululaiset taitavat käydä koulua liki poikkeuksetta joko sängyllä tai sohvalla maaten eikä meidän yläkoululainen ole mikään poikkeus. Välillä kysäisen että voisko harkita suihkussakäyntiä, poimien samalla lattialta vaatekertoja pesuun. En muistuta pyykkikorin olemassaolosta tai huoneen sotkusta, en jaksa. Pick your battles - valitse taistelusi - n...

  Meetkö puhumaan sille... mä en osaa? Fredde koputtaa oveen, menee sisälle ja siellä ne juttelee hyvän tovin ennen kuin lapsen itkusta turvoksissa olevat silmät pistävät päänsä ulos ovesta ja on meidän vuoro jutella. Fredde muistuttaa mua tunteitten laimennuttua että se on samanlainen kuin minä, sellainen nopeasti kiihtyvä, räjähtävä ja ehdoton. Mä tiedän, se on mun tytär, se on samanlainen niin hyvässä kuin pahassa. Näen lapsessa omat kasvoni, näen siinä saman intohimoisuuden ja myös ne virheet joista itse olen kaikki nämä vuosikymmenet yrittänyt irroittautua - heikoin tuloksin. Voi kuinka toivoisin että se olisi saanut paremmat eväät, vähemmän ahdistusta ja pelkoa. Äidin ja tyttären välinen suhde lienee aina vaikea ja kipeä. Hyväkin suhde repii ja raastaa ja sitten välillä se on täynnä kaikkea hyvää ja ihanaa. Se on autoajelu syksyisenä päivänä, se jolla puhutaan salaisuuksia ja jutellaan suurista asioista, sellaisista joista ei puhuta isän kanssa. Se on yhteinen kahvihetki, j...

Kiitollisuuspostauksia ei tullut ihan sitä 26:tta, mutta olkoon se merkkinä armollisuudesta itseä kohtaan, siitä että on riittävän hyvä. Mietin kirjoittaisinko loput kiitollisuuden aiheet listana, mutta siihen ei taitaisi paperi - edes tämä virtuaalinen - riittää, joten poimin sekalaisessa järjestyksessä ne mitkä tänään, kiitospäivää edeltävänä iltapäivänä ovat mielessä.   Oma äitisuhteeni on surkea. Se ei ansaitse oikeastaan edes mainintaa, sillä meidän välimme ovat sellaiset muodollisen kohteliaat, toki sekin on parempi kuin ei minkäänlaista suhdetta. Vuosien myötä huomaan kuitenkin olevani äitini kaltainen monessa asiassa ja huomaan kiinnittäväni näihin samankaltaisuuksiin huomiota enemmän kuin ennen. Osa niistä ärsyttää ja osan totean vain olemassa oleviksi, mutta kiitollinen olen siitä asenteesta että pystyn ihan mihin vaan. Suomalaisella puoliperkeleellä korjaan siis melkein mitä vaan - tänään meidän uunin - koska minähän pystyn ihan mihin tahansa. Kiitos äiti tästä!...