maailman vaikein suhde

 

Meetkö puhumaan sille... mä en osaa? Fredde koputtaa oveen, menee sisälle ja siellä ne juttelee hyvän tovin ennen kuin lapsen itkusta turvoksissa olevat silmät pistävät päänsä ulos ovesta ja on meidän vuoro jutella. Fredde muistuttaa mua tunteitten laimennuttua että se on samanlainen kuin minä, sellainen nopeasti kiihtyvä, räjähtävä ja ehdoton. Mä tiedän, se on mun tytär, se on samanlainen niin hyvässä kuin pahassa. Näen lapsessa omat kasvoni, näen siinä saman intohimoisuuden ja myös ne virheet joista itse olen kaikki nämä vuosikymmenet yrittänyt irroittautua - heikoin tuloksin. Voi kuinka toivoisin että se olisi saanut paremmat eväät, vähemmän ahdistusta ja pelkoa.

Äidin ja tyttären välinen suhde lienee aina vaikea ja kipeä. Hyväkin suhde repii ja raastaa ja sitten välillä se on täynnä kaikkea hyvää ja ihanaa. Se on autoajelu syksyisenä päivänä, se jolla puhutaan salaisuuksia ja jutellaan suurista asioista, sellaisista joista ei puhuta isän kanssa. Se on yhteinen kahvihetki, ja se kun me pelataan samaa peliä vierekkäin sängyssä. Minä rakastan sitä hetkeä kun se istahtaa syliin, halaa ja kuiskaa korvaan rakastavana, se tuoksuu samalta kuin vauvana. Minun sylissäni on tilaa myös nyt, kun se on aikuisen kokoinen, kaksi senttiä äitiään lyhyempi. Minun sydämeni pakahtuu kun rakastan niin paljon.

Minä yritän. Yritän ihan tosissani ja välillä epäonnistun ihan kamalasti. Pyydän anteeksi, muistan aina pyytää anteeksi, sillä se kantanee kauas. Nielaisen ja olen sanomatta. Mieleni tekee kysyä kuten oma äitini aikanaan kysyi minulta; oletko ihan varma tuosta asusta? Tiedän että tyttäreni on ihan varma, vaikken minä olekaan. Ei ole enää minun asiani päättää mitä sillä on päällä. Minun rakkain unelmani on se että minulla on tytär vielä sitten joskus, kun se on aikuinen, että se silloinkin tietää voivansa tulla kotiin, että se silloinkin tietää että saa epäonnistua ja myös onnistua. Että se haluaa jakaa kanssani onnen, ilon ja surun hetket. Se on minun suurin toiveeni.

Sivusin edellisessä kirjoituksessa omaa suhdetta äitiini. Ennen kuin palaan siihen kerron toisenlaisesta äitisuhteesta, siitä joka on raskas ja ahdas omalla tavallaan, mutta samalla antoisa, avoin ja täynnä rakkautta.

 

”Se soittaa mulle joka päivä! Mä en kestä. Sen jälkeen kun isä kuoli se on AINA soittanut mulle. Just nyt mä olen postissa lähettämässä sille osoitelappuja joulukortteihin... miksi Peter ei koskaan tee mitään... se vois hyvin tehdä tän, ne asuu ihan naapurissa... mutta jostakin syystä tää on mutsin mielestä mun homma! Mä en jaksa aina huolehtia sille kaikesta... sen pitäis taas mennä lääkäriinkin... Olisinpa vähän lähempänä niin tää olis helpompaa”

 

Kuuntelen ystävän vuodatusta hiljaa ja vähän kateellisena. Ystävän äiti on omille lapsilleni enemmän isoäiti kuin kukaan lasten oikeista isoäideistä. Hän lähettää syntymäpäivä- ja joulukortit ja kun Nana on käymässä, mekin saamme osamme ilosta.

Kun elämää on pian puolivuosisataa takana olen vähitellen alkanut ymmärtämään myös omaa äitiäni, sitä tempoilua ja niitä haasteita. Eihän sillä jumalauta ollut helppoa. Olen alkanut ymmärtämään selviytyjää joka rakensi itsensä ja maailmansa tyhjästä ja kasvoi kahden tehdastyöläisen lapsesta tunnetuksi yrittäjäksi, naiseksi jonka valokuvia ja haastatteluja julkaistiin lehdissä. Sillä matkalla ei ollut tilaa kaikelle ja kaikille. Tunnistan saman palon itsessäni ja kuulen sen lasteni äänessä kun he pyytävät kiitospäivän aamuna, että ethän äiti tee tänään töitä? - Lupaan olla tekemättä ja pidän lupaukseni. Lupaan olla tekemättä töitä myös jouluna. Olen äitini tytär. Minulla on yrittäjän sielu ja yrittäjän lasten tie on karu omalla tavallaan.

 

Olen äitinä pehmeämpi, ehkä enemmän sellainen kuin minun veljeni äiti. Ehkä se johtui siitä että pojat saivat silloin kasvaa toisin, ei ollut vielä tasa-arvoa, oli miesten maailma ja naisten maailma. Miesten hommat ja naisten hommat, tai oikeastaan meidän perheessä oli vain naisten hommia. Miehet makasi sammuneina sohvalla tai olivat jollakin ryyppyreissulla.

Minun vanhemmuuteni on toisessa ajassa, omanlaisessa murroksessaan. Poikien ja tyttöjen väliset roolit ja odotukset ovat haalistuneet ja sekoittuneet. Tarjoan itsekin vahvan naisen mallia, mutta annan tilaa myös muulle. Joskus tokaisen lapsilleni etten ikinä olisi voinut sanoa noin omalle äidilleni ja nauran perään. Meillä saa sanoa, ilkeä ei saa olla ja joskus on hyvä osata olla korrekti, mutta saa sanoa. Saa sanoa että äidin tilaama peruukki on ihan sairaan ruma - voitko palauttaa. Voi sanoa että et tosiaan osta samanlaista paitaa kuin mulla, se on noloo. Saa sanoa... Sano vaan.

Minulla on ikävä äitiä. Sellaista äitiä mitä ei oikeasti ole olemassakaan. Sellaista joka tukee ja kuuntelee tarvittaessa, sellaista jolle voi soittaa ja jutella kuulumisia, sellaista joka tulee kylään ja puuhaa lasten kanssa. Minä haluan tv-sarjojen äidin. Ei sellaisia oikeasti ole edes olemassa. Oikeat äidit on rosoisia ja niitten kanssa tulee riitaa aina välillä. Äidin ja tyttären välinen suhde on vaikea - aina.

Minun äitisuhteeni meni rikki kauan aikaa sitten. Sitä on yritetty muutaman kerran korjata, ihan terapiassakin, siinä onnistumatta. Lopulta tuli aika todeta että tämä on meidän tiemme, että meidän suhteemme on tällainen. Meillä ei ole yhteistä kieltä, on vain väärinymmärryksiä ja ristiin puhuttuja sanoja. Ei ole kapinaa. Ei ole kapinaa edes sitä kohtaan missä minä kasvoin. Kapina on aikaa sitten vaihtunut ymmärrykseksi ja kyvyksi nähdä miksi oli niin kuin oli. Minä olen antanut anteeksi - kauan aikaa sitten.