26 aihetta kiitollisuuteen - niin paljon

Kiitollisuuspostauksia ei tullut ihan sitä 26:tta, mutta olkoon se merkkinä armollisuudesta itseä kohtaan, siitä että on riittävän hyvä. Mietin kirjoittaisinko loput kiitollisuuden aiheet listana, mutta siihen ei taitaisi paperi - edes tämä virtuaalinen - riittää, joten poimin sekalaisessa järjestyksessä ne mitkä tänään, kiitospäivää edeltävänä iltapäivänä ovat mielessä.

 

Oma äitisuhteeni on surkea. Se ei ansaitse oikeastaan edes mainintaa, sillä meidän välimme ovat sellaiset muodollisen kohteliaat, toki sekin on parempi kuin ei minkäänlaista suhdetta. Vuosien myötä huomaan kuitenkin olevani äitini kaltainen monessa asiassa ja huomaan kiinnittäväni näihin samankaltaisuuksiin huomiota enemmän kuin ennen. Osa niistä ärsyttää ja osan totean vain olemassa oleviksi, mutta kiitollinen olen siitä asenteesta että pystyn ihan mihin vaan. Suomalaisella puoliperkeleellä korjaan siis melkein mitä vaan - tänään meidän uunin - koska minähän pystyn ihan mihin tahansa. Kiitos äiti tästä! 

 

Olen aivan rajattoman ylpeä omasta tyttärestäni. Olen kiitollinen että kaikki ne vuosien terapiat kantavat hedelmää ja että se sama lapsi joka nelivuotiaana puhui Muumia ja Tuomas-Veturia, kirjoittaa nyt opettajalle itse ja itsenäisesti sähköpostin jossa muistuttaa opettajaa omasta erityisopetussuunnitelmastaan, ilman paniikkia, kiukkua ja katastrofia. Onko tämä oikeasti se sama lapsi? Miten mieletön tytär meillä on ja miten mahdottoman ylpeä ja kiitollinen olen tästä lapsesta.

 

Ja meidän pojat. Mikä siunaus, onni ja etuoikeus on olla tämän kaksikon vanhempi. Miten mieletöntä on saada seurata näiden kahden välistä suhdetta, sitä rakkautta ja näkymätöntä sidettä joka ylittää kaikki sisaruuden ja tavallisten perhesiteiden rajat. Mun maailman mahtavimmat pojat.

 

Tällä viikolla sain Fredden kanssa taas kerran ojentaa asiakkaalle avaimet uuteen kotiin. Siinä hetkessä on aina jotakin erityisen mahtavaa ja palkitsevaa. Olenkin kiitollinen jokaiselle asiakkaalle jonka kanssa me saadaan kulkea tämä tie. Olen kiitollinen luottamuksesta sillä tämä jos jokin on henkilökohtainen, tunteita täynnä oleva tie joka on monesti myös kipeä ja raadollinen tässä meidän äärimmäisen tiukassa markkinassa. Kotimatkalla tirautan autossa muutaman onnenkyyneleen.

Martha ja Maeve. Koira ja kissa. Koira jonka silmissä toinen on vähän outo koira ja kissa joka näyttää ajattelevan että se toinen on sellainen iso, lämmin höppänä. Ne leikkii yhdessä, ne nukkuu yhdessä. Kun koiraparka unohtuu ulos, odottaa se kuistilla kunnes joku soittaa ovikelloa ja se pääsee sisään. Meidän ihanat.

 

Olen kiitollinen toimivasta, turvallisesta ja uudesta autosta. Lapsuuteni autot toimivat jos toimivat. Muistan ikuisesti sen miten silloinen koiramme putosi ulos tipparellun tavaratilasta koska takaluukun lukko oli rikki ja koira oli liikennevaloissa erehdyksessä nojaillut takaluukkuun. Minun autoni ajaa itse, sytyttää ja sammuttaa niin kaukovalot kuin tuulilasinpyyhkijätkin ja tietää kylmänä päivänä ihan itse että haluan istuimen- ja ohjauspyöränlämmityksen päälle. Kun ajokilometrejä kertyy vuodessa reilut 45.000 on ihan kivaa että autot ovat mukavia ja turvallisia.

 

Last but not least... olen kiitollinen omasta aviomiehestäni. Olen kiitollinen tästä ihmisestä ihan jokaisena päivänä. Kuulostaa ehkä siirappiselta, mutta ihan ilman siirappia, minä en olisi minä ilman tätä ihmistä. Kiitos Fredde siitä että ymmärrät miksi istun pimeässä autotallissa yksin autossa viinilasin kanssa. Että ymmärrät miksi tarvitsen päiväunet ja että tasoitat sitä haastavaa tietä äidin ja tyttären välillä.

 

Huomenna on kiitospäivä. Meidän uuni toimii taas. Lapset auttavat keittiössä ja Fredde huolehtii siitä että talossa on musiikkia ja naurua.