lauantai 19. maaliskuuta 2016

sukkia ja syöpiä

On meillä kivaakin... klinikan ultralla voi ultrailla keuhkojen lisäksi henkilökunnan vauvoja hiljaisena perjantaina


Töissäkävijän viikot vilahtaa ohitse sellaista vauhtia ettei niistä tahdo saada otetta. Perjantaisin mietin mitä unohdin viikon aikana, sunnuntaisin henkäisen ja valmistaudun seuraavaan spurttiin.

Työviikon aikana ehtii miettimään kerran jos toisenkin sitä omaa työtä. Sitä miten erilaista on työskennellä vakavasti sairaitten ihmisten parissa. Miten mittasuhteet helposti vääristyy, ja toisaalta miten käsitys kiireellisestä tai vakavasta on erilainen kuin tervarin puolella työskentelevällä. Kuolema on läsnä omassa työssä liki päivittäin. Välillä se osuu lähemmäksi kun potilaan kanssa on tullut tehtyä enemmänkin töitä, tai kuolema tuli vastaan odotettua nopeammin. Otan osaa, lämmin osanotto ja kiitos yhteistyöstä on tuttuja lauseita. Maanantaina soitin kuolleen omaiselle ja kiitin yhteistyöstä, otin osaa. Perjantaina puhuin hautaustoimiston kanssa potilaasta joka oli tavallista läheisempi. Sellainen, jolla piti olla vielä paljon enemmän aikaa... ainakin kuukausia, ellei vuosi tai kaksi.

Perjantaina reumatologi lähettää meille potilaan, 21 vuotiaan naisen kiireelliseen konsultaatioon. Puhun naisen kanssa puhelimessa, hän kertoo hengästyvänsä tavallista helpommin. Ei tällä ole kiire. Kiire on sillä toisella jonka keuhkoista löytyi kuvissa kasvain. Sillä on kiire. Jälkimmäinen tulee konsultaatioon tiistaina, ensimmäinen huhtikuussa.

Tässä duunissa pitää muistaa suhteellisuudentaju. Roikkua siinä kiinni kuin viimeisessä oljenkorressa. Pitää kiinni empatiasta ja siitä että se meidän silmissä, meidän kokemuksella mitätön, on kuitenkin potilaalle tärkeä ja kiireellinen. Kuinka monta kertaa olen sanonut tuloksia odottavalle, että jos niissä olis jotakin kiireellistä tietäisit sen jo. Kun lääkäri soittaa iltakahdeksalta, on uutiset harvemmin hyviä. Hyvät uutiset ehtii odottamaan virka-aikaa, huonoilla on kiire.

Eilen illalla ajattelin hetken kirjoittaa vastineen. Tai oikeastaan oman kokemuksen lapsen pukemisesta. Sit se tuntui jotenkin turhalta. Suomalainen lapsi verhotaan haalareihin ja hanskoihin ja pipoihin vuoden ympäri. Onhan tästä jo aiemminkin puhuttu, kirjoitettu ja aihe kaluttu loppuun. Paikallinen lapsi viilettää shortseissa ja tennareissa vuoden ympäri. Myös pakkasaamuina ja vesisateessa. Näin myös omat lapset. Viisitoista vuotta sitten kauhistelin, omat lapset päätin pukea oikein. Haalarit, rukkaset ja hatut kuitenkin jäivät roikkumaan yläkerran vaatehuoneeseen. Sadetakki täällä on jokaisella lapsella, ja kumpparit – täällä kun sataa paljon. Pipoja meillä ei edes ole, ja joskus äärihädässä saan jostakin komeronnurkasta kaivettua kaikille eripariset sormikkaat oikein kylmään aamuun.

Samoilla lapsilla on kotona tekniset ulkoiluvaatteet hiihtomäkeen, mutta eihän niissä kukaan kouluun mene. Kesäpipoista ei kukaan ole kuullutkaan. Uimarannalla puolella lapsista on pikkubikinit ja toisella puoliskolla sit se auringolta suojaava, peittävä uima-asu.

Joululahjaksi pojat sai sukkia Suomesta. Meidän lapset ei käytä sukkia. Meidän lapset ei käytä sukkia on sillä asteella että ne avas pakettinsa ja katsoi lahjaa hetken kysyen sen jälkeen vähän hämmentyneenä; "Mitä nää on?" Ne oli aivan järkyn hienoja Marimekon nilkkasukkia. Allekirjoittanut itse omistaa kahdet sukat ja toisesta parista on yksi hukassa. Ei juur ole käyttöä.

Just nyt meillä on sisällä 19C, kylmänä aamuna se on joskus lähempänä kymmentä. Meni vuosia ennen kuin tottui siihen että sisällä on vähintäänkin viileää talvisin. 


Näin täällä. Suomessa toisin. Tämäkin toimii oikein hyvin ja loppujen lopuksi se on aika yhdentekvä asia, siis tässä meidän ilmastossa. 

sylikoira



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kokeillaan miten tää kommentointi sujuu näin... Kerro mitä mietit. Jos et halua rekisteröityä, olet tervetullut laittamaan mulle sähköpostia tahdonasiat@gmail.com, tai kommentoimaan Facebookin kautta.