 |
| On meillä kivaakin... klinikan ultralla voi ultrailla keuhkojen lisäksi henkilökunnan vauvoja hiljaisena perjantaina |
Töissäkävijän
viikot vilahtaa ohitse sellaista vauhtia ettei niistä tahdo saada otetta. Perjantaisin
mietin mitä unohdin viikon aikana, sunnuntaisin henkäisen ja valmistaudun
seuraavaan spurttiin.
Työviikon aikana
ehtii miettimään kerran jos toisenkin sitä omaa työtä. Sitä miten erilaista on
työskennellä vakavasti sairaitten ihmisten parissa. Miten mittasuhteet helposti
vääristyy, ja toisaalta miten käsitys kiireellisestä tai vakavasta on erilainen
kuin tervarin puolella työskentelevällä. Kuolema on läsnä omassa työssä liki
päivittäin. Välillä se osuu lähemmäksi kun potilaan kanssa on tullut tehtyä
enemmänkin töitä, tai kuolema tuli vastaan odotettua nopeammin. Otan osaa,
lämmin osanotto ja kiitos yhteistyöstä on tuttuja lauseita. Maanantaina soitin
kuolleen omaiselle ja kiitin yhteistyöstä, otin osaa. Perjantaina puhuin
hautaustoimiston kanssa potilaasta joka oli tavallista läheisempi. Sellainen,
jolla piti olla vielä paljon enemmän aikaa... ainakin kuukausia, ellei vuosi
tai kaksi.
Perjantaina
reumatologi lähettää meille potilaan, 21 vuotiaan naisen kiireelliseen konsultaatioon.
Puhun naisen kanssa puhelimessa, hän kertoo hengästyvänsä tavallista helpommin.
Ei tällä ole kiire. Kiire on sillä toisella jonka keuhkoista löytyi kuvissa
kasvain. Sillä on kiire. Jälkimmäinen tulee konsultaatioon tiistaina,
ensimmäinen huhtikuussa.
Tässä duunissa
pitää muistaa suhteellisuudentaju. Roikkua siinä kiinni kuin viimeisessä
oljenkorressa. Pitää kiinni empatiasta ja siitä että se meidän silmissä, meidän
kokemuksella mitätön, on kuitenkin potilaalle tärkeä ja kiireellinen. Kuinka monta
kertaa olen sanonut tuloksia odottavalle, että jos niissä olis jotakin
kiireellistä tietäisit sen jo. Kun lääkäri soittaa iltakahdeksalta, on uutiset
harvemmin hyviä. Hyvät uutiset ehtii odottamaan virka-aikaa, huonoilla on
kiire.
Eilen illalla
ajattelin hetken kirjoittaa vastineen. Tai oikeastaan oman kokemuksen lapsen
pukemisesta. Sit se tuntui jotenkin turhalta. Suomalainen lapsi verhotaan
haalareihin ja hanskoihin ja pipoihin vuoden ympäri. Onhan tästä jo aiemminkin
puhuttu, kirjoitettu ja aihe kaluttu loppuun. Paikallinen lapsi viilettää
shortseissa ja tennareissa vuoden ympäri. Myös pakkasaamuina ja vesisateessa.
Näin myös omat lapset. Viisitoista vuotta sitten kauhistelin, omat lapset
päätin pukea oikein. Haalarit, rukkaset ja hatut kuitenkin jäivät roikkumaan
yläkerran vaatehuoneeseen. Sadetakki täällä on jokaisella lapsella, ja
kumpparit – täällä kun sataa paljon. Pipoja meillä ei edes ole, ja joskus
äärihädässä saan jostakin komeronnurkasta kaivettua kaikille eripariset
sormikkaat oikein kylmään aamuun.
Samoilla lapsilla
on kotona tekniset ulkoiluvaatteet hiihtomäkeen, mutta eihän niissä kukaan
kouluun mene. Kesäpipoista ei kukaan ole kuullutkaan. Uimarannalla puolella
lapsista on pikkubikinit ja toisella puoliskolla sit se auringolta suojaava,
peittävä uima-asu.
Joululahjaksi pojat sai sukkia Suomesta. Meidän lapset ei käytä sukkia. Meidän lapset ei käytä sukkia on sillä asteella että ne avas pakettinsa ja katsoi lahjaa hetken kysyen sen jälkeen vähän hämmentyneenä; "Mitä nää on?" Ne oli aivan järkyn hienoja Marimekon nilkkasukkia. Allekirjoittanut itse omistaa kahdet sukat ja toisesta parista on yksi hukassa. Ei juur ole käyttöä.
Just nyt meillä on sisällä 19C, kylmänä aamuna se on joskus lähempänä kymmentä. Meni vuosia ennen kuin tottui siihen että sisällä on vähintäänkin viileää talvisin.
Näin täällä.
Suomessa toisin. Tämäkin toimii oikein hyvin ja loppujen lopuksi se on aika yhdentekvä asia, siis tässä meidän ilmastossa.
 |
| sylikoira |
Kommentit
Lähetä kommentti