Siirry pääsisältöön

ostetaan uusi äiti



Tulee taas maanantai ja arki. Kaikki olis ihan tavallista, mutta ei ole. Lauma on lomalla ja yksi laumasta makaa sängyssä kipsi jalassa ja taju kankaalla. Kaksi muuta kiipeilee pitkin seiniä koska sattuneista syistä me ollaan oltu kotona ja vaan kotona. Mulla on työpäivä, Freddellä on semityöpäivä. Semi, koska sen vastuulle jää tänään kolmikko. Se on tehnyt duunia iltamyöhään kipeän tietoisena siitä ettei se kuitenkaan saa tehtyä yhtään mitään koko päivänä. Mun homma on töiden seassa ja välissä soitella lääkäreihin, hoitaa pyörätuoliasiaa ja lähteä kotiin kesken päivän.

Nelisen kertaa pyydän puhelimessa olevaa asiakasta odottamaan kun vastaan kännykkääni, onneksi ne mun asiakkaat on puhelimessa ja kuvittelee että mä hoidan niitten asiaa jutellessani kotisairaanhoidon, ortopedianklinikan ja lastenlääkärin kanssa. Ajatukset karkailee ja huomaan että kaksi kolmannesta omista ajatuksista jäi kotiin sen pienen potilaan luokse. Töissä on kiireinen päivä, ja klinikan vahvuudesta puuttuu klinikkakoordinaattori, pomo, toinen respiratory therapist ja yks assari. Klinikalla on poikkeuksellisesti kolme lääkäriä ja melkoinen vilske. Puhelin tuntuu soivan taukoamatta ja sairaanhoitajat kippaa mun pöydälle sitä sun tätä, sellaista minkä klinikkakoordinaattori hoitaa tavallisesti.

Kolmelta ajan kotiin vahdinvaihtoon ja huikkaan lähtiessäni olevani aamulla paikalla. Seuraavan kerran työ joutuu joustamaan torstaina kun O:n jalka kipsataan uudestaan. Onni on työ joka joustaa, se ei tässä maassa ole itsestäänselvyys. Freddestä kun on moneen ja paljoon, ja oikeastaan melkein kaikkeen – paitsi viemään näitä kolmea minkäänlaiseen lääkäriin. Sitäkin on kokeiltu eikä siitä seurannut mitään järjellistä. Kotiin tuli pino reseptejä eikä Freddellä ollut harmainta aavistusta siitä mitä lääkäri oli sanonut.

Kun kerkiän kotiin on mua vastassa yks nuori herrashenkilö bränikällä pyörätuolillaan. Sen naamalla on leveä hymy, kun se esittelee miten se osaa jo kelata ja kääntää. Käärin miehen peittoihin ja me lähdetään ulos katsomaan maailmaa. On ihan parasta nähdä sen taas hymyilevän. Martta lähtee mukaan. Moni on kysynyt miten koiran kanssa nyt käy, vahinkohan se oli, tuskin muakaan pistettäis vaihtoon jo töntteröisin yhteen lapsen kanssa niin että siltä katkeais jalka, vai laitettaisko kuitenkin? ”Ostetaan uusi törmäilemätön äiti.”




Huomenna on ihan tavis työpäivä, samoin keskiviikkona. Aamulla ajan M:n ja K:n luisteluleirille ja O jää Fredden kanssa kotiin. Tai ehkä ne lähtee retkeilemään Fredden toimistolle, onhan sillä nyt pelit ja vehkeet. Ainakin niitten tarttee käydä hakemassa invaparkkilupa ja fliseetä pyörätuolipeittoon. Mun tavoitteena on tehdä sisään tämän päivän ja torstain menetetyt tunnit. Ensi viikon haasteena onkin sitten koulu ja koulukyydin järkkääminen. 



Kommentit

  1. Jopas teillä tapahtuu! Sisua ja voimia koko poppoolle - äiteelle erityisesti :)!

    Muutama vuosi sitten käly joutui samalla tavoin koiran yliajamaksi. Paitsi että ensimmäisissä kuvissa ei näkynyt mitään - käly köpötteli pariviikkoisen Suomi-lomansa murskapolvellaan, kävi ties missä koirankoulutuskentillä konuamassa ja ihmetteli vain, kun koipi on niin pahuksen kipeä. Kotimaahan palattuaan meni uusille kuville ja murtumahan siellä oli.
    Niin että kyllä tuollainen iso koira saa monenmoista aikaan koheltaessaan ja tahattomasti - kälyn tapauksessa äärettömän hyvin koulutettu ja tottelevainen veijari oli vain tullut luo poikkeuksellisen innokkaasti, jäi jarrutusmatka liian lyhyeksi.

    Niin että ei mitään vaihtokoiria - tai vaihtoäitejäkään sen puoleen ;) - samalla tavalla kuitenkin koohottavat ne vaihdokitkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Marika! Sisulla tästäkin taas selvitään... ja joo samalla tavalla ne kaikki koohottaa :)

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän