rajatapaus

Silloin joskus. Silloin joskus, aikana kun vielä asuin Suomessa tapahtui amerikkalaisissa lääkärisarjoissa ja lakisarjoissa kaikkea ihan käsittämätöntä, niin kuin se että lääkärin antaman diagnoosin jälkeen mentiin muualle ja kysyttiin toista mielipidettä. Kai se on Suomessakin nykyään jo arkipäivää.

Sitä toista mielipidettä saattaa meillä klinikalla potilaat kysellä jo ihan klinikan sisälläkin, ja joskus haetaan kolmatta ja neljättäkin mielipidettä. Itsekin olen muutaman kerran niin tehnyt, onhan se yhden lääkärin näkemys kuitenkin vain yhden lääkärin näkemys, ja yksi on konservatiivisempi kuin toinen, ja se toinen on saattanut lukea jonkun tutkimuksen joka sillä ensimmäisellä makoilee vielä työpöydällä.

Noin periaatteessa olen sitä mieltä että keskimäärin meidän terveydenhoitopalvelut on ihan kärkikastia. Niin ei ole kaikkialla Yhdysvalloissa, niin ei ole kaikissa kaupungeissa, niin ei ole edes kaikkialla tässä osavaltiossa. Me nyt satutaan asumaan metropolialueella, jonka yliopiston lääkätieteen laitos sattuu olemaan koko maan tasolla kymmenen kärjessä. Meille hakeudutaan hoitoon niin Alaskasta, Idahosta kuin Montanastakin. Oregonista osa lentää Kaliforniaan, osa meille. Länsirannikon ranking on kuitenkin; Stanford, University of California – San Francisco ja kolmantena University of Washington – Seattle.

UW School of Medicine

Mihin mä tällä stoorilla oon menossa, no siihen kun me eilen oltiin siellä ortopedillä. Siihen että jannun jalasta otetaan kuvat ja radiologi kyselee uteliaana että mitä sille oikein kävi. Sanon että se kolaroi koiran kanssa, ja radiologi toteaa et mahtoi olla mälli. No niin oli. Sit me odotetaan ortopediä, se tulee huoneeseen ja katsoo meidän kanssa kuvia ja sanoo tulevansa kohta takaisin... Sit se tulee takaisin ja sanoo et tää on vähän rajatapaus. – ”Ai kivaa... rajatapaus, siis miten?” – No kun jos siinä murtumassa on yli viiden asteen kulma se pitäis murtaa uudestaan ja asettaa paikoilleen. 

Kolmen viikon kohdalla uutta luuta on jo paljon. Katsotaan miltä se näyttää seuraavan kolmen viikon päästä.

Rajatapaus. Ortopedi on sitä mieltä et koska se on vasta viis, sen luu korjaa aikaa myöten itse itsensä. Mä kohauttelen kulmiani ja vääntelen käsiäni. Mua ei tosiaankaan innosta ajatus siitä että se nukutetaan, jalka murretaan uudestaan, kipsataan ja kaikki aloitetaan alusta – kera leikkaushaavan. Ei mua kyllä kauheesti innosta sekään että jalka jää pysyvästi vinoksi. Luotanko että aika korjaa ja luu kasvaa lopulta suoraksi? Haluaisin luottaa, se tuntuu hellemmältä vaihtarilta. Mutta mitä jos se luutuukin pysyvästi vinoon? Mitä jos se ei koskaan enää juokse? Ei siitä ammattiurheilijaa muutenkaan tulis, mutta mitä jos se haittaa sitä aina? Olisko aika kysyä taas sitä toista mielipidettä?

Maanantaina – ihan vaan sen pienen äänen hiljentämiseksi – saatan soittaa muutaman puhelun ja kysyä... pyytää katsomaan ne kuvat... leikataanko vai eikö? Ei leikata... Eihän?