sunnuntai 18. syyskuuta 2016

duunista saa muutakin kuin rahaa

Kuva


Maanantaiaamuna vetäisen leikkaussalivihreät päälle ja meen mukaan toimenpiteeseen. Se olis kolmisen tuntia leikkurissa. Mä oon ihan liekeissä! Useimmat kai aloittaa maanantainsa mieluummin jotenkin muuten. Mulle bronchial thermoplastyn seuraaminen leikkurissa on kuin joulu. Näitä toimenpiteitä hyväksytään – ja siis tehdään -  vuodessa kourallinen. Saliin on usein tunkua. Jonakin päivänä tämäkin toimenpide on toivottavasti yhtä mielenkiinnoton kuin lonkkanivelen korjaus.

Multa kysytään usein et miten duuni, se nyt on sellainen vastaava kysymys kuin et mitä kuuluu, osa small-talkia. Onko liikaa vai liian vähän töitä, ylennyksiä, alennuksia, tulevaisuutta, näkyvyyttä vai näköalattomuutta. Työ on keskeinen puheenaihe, ja silti länsirannikolla arvostetaan tasapainoa työn ja vapaa-ajan välillä.

Kuva

Mun vastaus on yleensä, että mun suhtautuminen omaan työhön on intohimoinen. Ei väärällä tavalla, ei työ tekemällä lopu, mutta kun koen ihan oikeasti voivani vaikuttaa. Näen miten minä – pieni osa siellä rattaissa – vaikutan. Saan positiivista palautetta, mutta saan myös ihan yksinäisiä, hiljaisia, hurjia oniistumisen elämyksiä. Olen suunnannut omaa työtäni vähän toisin kuin edeltäjäni, toki siis teen sen mitä edeltäjäkin teki, mutta koska mun vastuulla on kaksi klinikkaa vähemmän, on aikaa mennä syvemmälle.

Osa mun duunista on hyväksyttää toimenpiteitä tai kuvantamisia. Jokainen tietokonetomografia, sydämen ultra, PET, bronkoskopian versio, keuhkobiopsia mikä meillä tehdään, kulkee mun käsien läpi. Moni niistä on läpihuutojuttuja. Tiedän jo kun katson keissiä että se menee läpi, eikä siinä ole mitään sen kummempaa. Mun tehtävä on tietää miksi toimenpide tai kuvantaminen tehdään. Mitä halutaan katsoa ja miksi? Mitä epäillään tai halutaan sulkea pois. Onko kyseessä keuhkoveritulppa, keuhkofibroosi, keuhkoahtaumatauti, sarkoidoosi vai syöpä? Onko edellisessä kuvantamisessa tehty löydös indikaatio tuberkuloosista vai jostakin muusta?

Toinen puoli mun hommasta on lääkkeet.

Lääkkeet on se puoli missä homma menee monimutkaiseksi. Ensinnäkin ne lääkkeet joita meidän asiakkaat tarvitsee on keskimäärin kalliita. Puhutaan satasista ja puhutaan tuhansista. Puhutaan tilanteista jossa sen jälkeen kun vakuutusyhtiö on jo maksanut lääkkeestä kiltisti 90%, jää jäljelle niin järjettömän iso summa ettei kenelläkään ole sellaiseen varaa, vai maksaisitko itse kolme tonnia kuussa lääkkeestä? Kalliisiin lääkkeisiin on olemassa valmiit systeemit. Asiakkaalle kirjoitetaan automaattisesti apurahahakemus ainakin kahteen tai kolmeen eri järjestöön ja keskimäärin asia hoituu näin.

Mutta kun eläkeläinen soittaa mulle ja kertoo että apteekki on sanonut että sen astmalääkkeet maksaa tonnin, kun ne vielä viime kuussa maksoi kaksikymppiä. Se on se kohta missä mun roolista tulee tärkeä. Mun oma tavoite on ettei yksikään meidän asiakkaista ole käyttämättä lääkitystään siksi ettei niillä ole taloudellista mahdollisuutta  siihen. Siksi mä olen olemassa. Niinpä mulla on melko hyvä näppituntuma kaikista apurahaohjelmista, siitä minkälaiset tulorajat niissä on, onko tulorajoja, mitkä on vaatimukset, mitkä lääkeyhtiöt tukevat alennetuilla tai ilmaisilla lääkkeillä, mitä mikäkin lääke maksaa jos sen tilaakin Kanadasta jne. Joskus pelkkä lääkkeen vaihtaminen toiseen, vastaavaan valmisteeseen riittää ratkaisemaan ongelman. Toisaalta jos asiakkaalla on dementia, saattaa olla kohtuuton vaatimus opetella käyttämään uudenlaista lääkitystä.


Minä rakastan tätä työtä. Saan uutta virtaa jokaisesta kerrasta kun ratkaisen asiakkaan ongelman ja kuulen hymyn puhelinlangan toisessa päässä. 


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kokeillaan miten tää kommentointi sujuu näin... Kerro mitä mietit. Jos et halua rekisteröityä, olet tervetullut laittamaan mulle sähköpostia tahdonasiat@gmail.com, tai kommentoimaan Facebookin kautta.