 |
| Kuva |
Maanantaiaamuna
vetäisen leikkaussalivihreät päälle ja meen mukaan toimenpiteeseen. Se olis
kolmisen tuntia leikkurissa. Mä oon ihan liekeissä! Useimmat kai aloittaa
maanantainsa mieluummin jotenkin muuten. Mulle bronchial thermoplastyn
seuraaminen leikkurissa on kuin joulu. Näitä toimenpiteitä hyväksytään – ja siis
tehdään - vuodessa kourallinen. Saliin
on usein tunkua. Jonakin päivänä tämäkin toimenpide on toivottavasti yhtä
mielenkiinnoton kuin lonkkanivelen korjaus.
Multa kysytään
usein et miten duuni, se nyt on sellainen vastaava kysymys kuin et mitä kuuluu,
osa small-talkia. Onko liikaa vai liian vähän töitä, ylennyksiä, alennuksia,
tulevaisuutta, näkyvyyttä vai näköalattomuutta. Työ on keskeinen puheenaihe, ja
silti länsirannikolla arvostetaan tasapainoa työn ja vapaa-ajan välillä.
 |
| Kuva |
Mun vastaus on
yleensä, että mun suhtautuminen omaan työhön on intohimoinen. Ei väärällä
tavalla, ei työ tekemällä lopu, mutta kun koen ihan oikeasti voivani vaikuttaa.
Näen miten minä – pieni osa siellä rattaissa – vaikutan. Saan positiivista
palautetta, mutta saan myös ihan yksinäisiä, hiljaisia, hurjia oniistumisen
elämyksiä. Olen suunnannut omaa työtäni vähän toisin kuin edeltäjäni, toki siis
teen sen mitä edeltäjäkin teki, mutta koska mun vastuulla on kaksi klinikkaa
vähemmän, on aikaa mennä syvemmälle.
Osa mun duunista
on hyväksyttää toimenpiteitä tai kuvantamisia. Jokainen tietokonetomografia,
sydämen ultra, PET, bronkoskopian versio, keuhkobiopsia mikä meillä tehdään,
kulkee mun käsien läpi. Moni niistä on läpihuutojuttuja. Tiedän jo kun katson
keissiä että se menee läpi, eikä siinä ole mitään sen kummempaa. Mun tehtävä on
tietää miksi toimenpide tai kuvantaminen tehdään. Mitä halutaan katsoa ja
miksi? Mitä epäillään tai halutaan sulkea pois. Onko kyseessä keuhkoveritulppa,
keuhkofibroosi, keuhkoahtaumatauti, sarkoidoosi vai syöpä? Onko edellisessä
kuvantamisessa tehty löydös indikaatio tuberkuloosista vai jostakin muusta?
Toinen puoli mun
hommasta on lääkkeet.
Lääkkeet on se
puoli missä homma menee monimutkaiseksi. Ensinnäkin ne lääkkeet joita meidän
asiakkaat tarvitsee on keskimäärin kalliita. Puhutaan satasista ja puhutaan
tuhansista. Puhutaan tilanteista jossa sen jälkeen kun vakuutusyhtiö on jo
maksanut lääkkeestä kiltisti 90%, jää jäljelle niin järjettömän iso summa ettei
kenelläkään ole sellaiseen varaa, vai maksaisitko itse kolme tonnia kuussa lääkkeestä?
Kalliisiin lääkkeisiin on olemassa valmiit systeemit. Asiakkaalle kirjoitetaan
automaattisesti apurahahakemus ainakin kahteen tai kolmeen eri järjestöön ja
keskimäärin asia hoituu näin.
Mutta kun
eläkeläinen soittaa mulle ja kertoo että apteekki on sanonut että sen
astmalääkkeet maksaa tonnin, kun ne vielä viime kuussa maksoi kaksikymppiä. Se
on se kohta missä mun roolista tulee tärkeä. Mun oma tavoite on ettei yksikään
meidän asiakkaista ole käyttämättä lääkitystään siksi ettei niillä ole
taloudellista mahdollisuutta siihen.
Siksi mä olen olemassa. Niinpä mulla on melko hyvä näppituntuma kaikista
apurahaohjelmista, siitä minkälaiset tulorajat niissä on, onko tulorajoja,
mitkä on vaatimukset, mitkä lääkeyhtiöt tukevat alennetuilla tai ilmaisilla
lääkkeillä, mitä mikäkin lääke maksaa jos sen tilaakin Kanadasta jne. Joskus
pelkkä lääkkeen vaihtaminen toiseen, vastaavaan valmisteeseen riittää
ratkaisemaan ongelman. Toisaalta jos asiakkaalla on dementia, saattaa olla
kohtuuton vaatimus opetella käyttämään uudenlaista lääkitystä.
Minä rakastan
tätä työtä. Saan uutta virtaa jokaisesta kerrasta kun ratkaisen asiakkaan
ongelman ja kuulen hymyn puhelinlangan toisessa päässä.
Kommentit
Lähetä kommentti