144 tuntia

Tämä tarina sai alkunsa muutama viikko takaperin. Se alkoi siitä lauantaista kun Kentsu alkoi valittamaan mahakipua ja kumpikin meistä ohitti asian lähinnä olankohautuksella: Ai mahaan sattuu? No, voi kun kurjaa... hyppääppä mulle muutama kerta! - Poika hyppää ja me todetaan ettei se kovin kipeä ole. Se ei oksenna. Se ei ripuloi. Sillä ei ole ummetusta, eikä pikatestin jälkeen myöskään umpparia. Valitus kuitenkin jatkuu. Stressiä? Ehkä sitä stressaa! ”Painaako sua joku kulta? Siksikö vatsaan sattuu?” – Ei.

Muutaman päivän jälkeen, kun jannulla ei edelleenkään ole muita oireita kuin valitus, kalpeneva naama, tummat silmänaluset ja hiipuva ruokahalu päätän että pojalla on refluksia. Aloitan lääkityksen (antepsin, ranitidin), nostan sängynpään, teen pikaisen kotitutkimuksen, mittaan kuumeen ja vahvistan kotidiagnoosin. Vatsakipu rajautuu rintalastan alapuolelle. Vatsa toimii normaalisti ja on kipeämpi ruokailun jälkeen.

Kentsun rakentamalla legoaluksella joulukylään

Elämä jatkuu ja poika kalpenee kalpenemistaan. Keskiviikkona ennen kiitospäivää lähetän sen Fredden kanssa lääkäriin. Kirjoitan mukaan listan siitä mitä on jo tehty. Fredde soittaa kotimatkalla ja sanoo että lastenlääkäri oli ihan samaa mieltä, nosti vähän mun konservatiivisia annostuksia lääkkeissä ja käski soittamaan maanantaina jos olo ei ole helpottanut. Refluksia se vaan on. Pojan valittaessa ryhdyn pitämään kipupäiväkirjaa sille. Miltä tuntuu aamulla? Koulun jälkeen? Ennen päivällistä ja illalla? Kipuasteikko kulkee yhdestä viiteen ja jannu seilaa kolmosen ja nelosen välimaastossa. Iltaisin se nukahtaa valittaessaan.

Maanantaina soitan lääkärille ja saan ajan illaksi. Lähden töistä aikaisin ja me vietetään lääkärissä pitkä tovi. Puhutaan, otetaan verikokeita, pissanäytteitä ja saadaan lähete ultraan seuraavaksi aamuksi. Laitan tekstarin töihin: ”Lapsi sairaana, mennään ultraan jossakin välissä tiistaina, ilmoittelen kun tiedän, en tiedä koska tuun töihin. Sori” Tästä tekstarista alkaa koko viikon kestänyt sählinki. Teen kuitenkin töitä täydet kahdeksan tuntia.

odottamassa ultraan

Tiistaina soitan lastensairaalan radiologiselle osastolle joskus ennen kahdeksaa aamulla. Ne löytää meidän lähetteen, ja nainen puhelimessa sanoo et oota, mä soitan sulle vartin sisään, älä annan pojan syödä tai juoda. Pakkaan Tättiksen ja Ollipollin eväitä, laitan niille aamiaista ja odotan että puhelin soi. Viittä vaille kahdeksan puhelin soi: ”Voitteko olla meidän Bellevuen sairaalassa 8:30?” – No, tota, yritetään... Mä olen edelleen yöpaidassa ja niin on Kentsukin. Hyvällä tuurilla sinne ajaa 25 minuutissa, autossa pitäis siis olla nyt. Tosiasiassa me ollaan sairaalassa vartti myöhässä: ”Ei haittaa, ette te kuitenkaan ole meidän ajanvarauslistassa vaan otetaan teidät väliin.”

Lopulta ehdin töihin ennen yhtätoista. Kuljen klinikalla puhelin kädessä, ja kun se viimein soi kaikki toiminta pysähtyy ja hiljenee. Jokainen tietää että ne soittaa mulle tuloksia. Ultrassa ei ole mitään. Verikokeet on puhtaat. Munuaiset toimii hyvin. Mitä nyt? Kiireellinen lähete gastroenteorologille, niin ja psykiatrille jos se nyt kuitenkin on henkistä sorttia se vatsakipu. Lääkäri sanoo puhelimessa ettei kannata odottaa aikaa ennen joulukuun puoltaväliä, ei edes kiireellisenä. Samalla se lisää vielä yhden lääkkeen jannun lääkelistaan – jos se vaikka auttais. Työpäivän mitaksi jää kuusi tuntia.

yks "tutu" tuli vahingossa mukaan töihin - pitihän siitä laittaa Kentsulle kuva

Keskiviikkona kirjaudun sisään töihin paria minuuttia ennen kuutta. Seitsemän jälkeen soitan lastensairaalan gastroenteorologian klinikalle Seattleen. Kysyn onko ne saaneet meidän lähetteen? Lähete on perillä. Ne soittaa kun ne löytää meille ajan. Kuljen taas puhelin kourassa samalla kun teen töitä. Vähän kymmenen jälkeen puhelin soi. Avaan outlookin kalenterin ja repäisen lehtiöstä puhtaan sivun esille: ”Voitteko olla olla täällä 11:10? Siis Seattlessa.” – Ai tänään? ”Kyllä. Tänään.” – No tuota. Mä olen Bellevuessa ja lapsi koulussa Woodinvillessa, mutta yritetään... ”No hyvä. Nähdään pian.” Suljen puhelimen ja työtoveri vieressä toteaa että nähdään ehkä huomenna, onnea matkaan. Kävelen ulos klinikan läpi ja kaikki toivottaa onnea matkaan. Työpäivälle tulee mittaa neljä tuntia.

Matkaa multa töistä lasten koululle on reilut 20 kilometriä, ajassa nopeusrajotusten mukaan mennessä 18 minuuttia ja mulla on auto tien toisella puolella henkilökunnan parkkihallissa. Koululta Seattleen, lastensairaalaan on 34 kilometriä ja ajassa parhaimmillaan 39 minuuttia. Matkaa on 54 kilometriä ja siihen pitäis mennä parhaimmillaan 57 minuuttia. Lisäksi mun pitää hakea auto, hakea lapsi, pysäköidä auto ja löytää klinikka lastensairaalasta.

Kurvailen kahdella pyörällä. Pujottelen ja soitan autosta koululle. Pyydän niitä poimimaan jannun luokasta ja laittamaan sen valmiiksi. Koulusihteeri kysyy oikeutetusti onko kaikki hyvin. Jos olisin poiminut koko kolmikon, se olis varmaan soittanut poliisit, ajatellen että mä olen päättänyt karata lasten kanssa. Kerron että saatiin päivystysaika lastensairaalaan ja Kathy toteaa että kun lastensairaala kutsuu, siihen kutsuun vastataan. Tavallisesti sinne joutuu odottelemaan vähintäänkin kuukausia, joskus vuosia. Parkkeeraan lastensairaalan halliin tasan yhdeltätoista. En tappanut ketään enkä edes saanut sakkoja.

Sairaalan turvamiehet ei löydä meitä listalta. Kerron miksi ja ne totee, et okei ja tulostaa mulle kulkuluvan soitettuaan klinikalle. Vastaanotossa ne ei löydä meitä ajanvarauskirjasta. Selitän taas, ja matka jatkuu. Vartin päästä me odotellaan lääkäriä vastaanottohuoneessa. Etsin meidän lääkärin kuvan netistä ja Kentsu piirtää sen kuvan mun laukusta löytyneeseen lehtiöön. Kun lääkäri tulee huoneeseen se ojentaa kuvan lääkärille. Lääkäri kiittää ja ihailee kuvaa. Se lupaa laittaa sen työhuoneensa seinälle. Se on vaikutunut silmälaseista ja solmiosta.

Kentsu piirtää kuvaa lääkäristä odotellessa

Lääkäri pahoittelee että me jouduttiin odottamaan. Se oli lukenut pojan papereita, mutta niitä oli niin paljon, että se päätti tulla juttelemaan meidän kanssa. Se oli lopettanut sivulle 40. Me jutellaan ja se haastattelee Kentsua. Lopulta se pyytää jannua kiipeämään pöydälle, ihailee sen farkkuja, kysyy mitä se haluaa joululahjaksi ja sit ne hoitaa tutkimuksen yhdessä. Miksi sä et syö? Teetkö koskaan näin? Mitä äiti on mieltä? Entä mitä katsot telkkarista? Sun vatsa kuulostaa näkäiseltä! Koska kävit kakalla? Äiti, hiertääkö saumat? Käytätkö koskaan sukkia? Ai et! Eiks sun varpaat palele? Näytä mihin sattuu? No sattuuko tähänkin? Entä tähän? Ai tähänkin sattuu? Kumpaan sattuu enemmän? Kumpi on vahvempi supermies vai hämähäkkimies?

nyt odotellaan röntgeniin

Lääkäri sanoo jannulle että se voi hypätä alas pöydältä, toteaa että sillä on teoria ja että se haluaa ottaa vielä pari kuvaa. Käskee meidät takaisin kuvien jälkeen. Me mennään alakertaan radiologian osastolle. Käydään muutamassa kuvassa ja vaelletaan takaisin yläkertaan. Kävellään suoraan sisään klinikalle. Me odotellaan hetki lääkäriä. Se pyytää taas anteeksi kun jouduttiin odottamaan. Me katsotaan kuvat yhdessä. Sen mielestä jannulla on gastrokoliikki. Kokeillaan tyhjentää ja katsotaan mitä tapahtuu. Me saadaan määräys aimoannokselle laksatiivejä. Lääkärin ajatuksena on käynnistää pojan suolisto uudestaan, toiveena että se auttaa. Tekstaan taas töihin: ”Tulen aamulla aikaisin, Kentsu on loppuviikon kotona. Fredellä on työvieraita Nevadasta ja Irlannista, en tiedä kauanko voin olla”

Torstaina olen taas töissä hippasen ennen kuutta. Aamut on ihanan rauhallisia. Sytytän ikkunalaudalle lampun ja käännän joulukuusen valot päälle. Luen sähköpostit ja sen jälkeen tietokannan viestit. Vilkaisen onko kiireellisiä toimenpiteitä, entä lääkkeitä jotka ei oo menny läpi apteekissa. Muutamaan on helppo vastaus ja lähetän ne takaisin apteekkiin; vaihdan diagnooseja ja pyydän laskuttamaan toisella tavalla. Kahdeksan aikaan saan seuraa muitten valuessa paikalle. Jokainen pysähtyy mun toimiston ovelle kysymään pojan kuulumisia. Me selvitellään Fredden kanssa systeemejä ja ja päätetään että se ottaa torstain ja mä perjantain. Vielä minuutteja ennen viittä hyväksyn puhelimitse kiireellisen kuvantamisen seuraavalle aamulle. Työpäivälle tulee mittaa yksitoista tuntia.

Ehdin olla töissä yhteensä 29 tuntia ja siinä sivussa me ollaan käyty kahdesti sairaalassa, kertaalleen Kentsun kanssa lääkärissä, kerran Tättiksen kanssa lääkärissä, Tättiksen terapiassa ja mä olen ollut päivän kotona sairaan lapsen kanssa. Viikon aikana olen puhunut meidän lastenlääkärin kanssa puhelimessa viidesti, tavannut sen vastaanotolla kahdesti. Yöt on olleet rikkonaisia vatsakipuisen lapsen levotonta unta seuratessa. Väsyttää.

Pähkinänsärkijä

Perjantaina me katsotaan yhdessä elokuvia, rakennetaan legoilla, mä nukun päiväunet Kentsun pelatessa. Vatsaan koskee ja poika valittaa, me halitaan ja leikitään taas vähän. Illalla on pähkinänsärkijä. Ollipolli meinaa nukahtaa esitykseen, mua jännittää pitääkö meidän puskea Kentsun kanssa vessaan kesken esityksen ja kaksikko on täynnä joulun taikaa. 

Tänään meille tulee joulukuusi.