sunnuntai 4. joulukuuta 2016

tuokiokuvia



Me seistään harmaassa talvipäivässä joulukuusitarhalla. Jannut haluaa suuren. Tättis haluaa pörheän. Fredde laihan. Mä kiertelen puitten välissä ja kurkin neulasia. Kyselen tuoreudesta. Kuusikauppiaalla on ihana koira. Se on varmaan ainakin neljän Martan kokoinen, sen pääkin on kolme Martan päätä. Olen läsnä. Mun katse kiinnittyy vähän sivummalla olevaan kuuseen, se on syvän vihreä. Raakku, sanoo Fredde. Jaska Jokusen puu totea lapset. Mä katson kuusta lumoutuneena ja puhun laumalle suomalaisista joulukuusista. Katson Freddeä anovasti; mä haluan tämän...



Sunnuntaiaamupäivän asennan alakerran vessaan uuden lattian. Mittaan, leikkaan, ähisen ja puhisen. Välillä kiroilen. Vähitellen ruskean-harmaankukerva muuttuu valkoiseksi. Mietin että lattia-asentajan pitää olla matemaattisesti edes jotenkin kykenevä. Laatta menee vain yhteen suuntaan. Pieni tila on täynnä esteitä ja mutkia. Lauma tietää että on parempi pysyä poissa tieltä. Ne on yläkerrassa pelaamassa Xboxia ja mun aherrusta rytmittää tasaisesti pärähtelevä munakello - merkiksi vaihtuvasta pelivuorosta.

Me rakennetaan yhdessä legokaupunkia. Tättis rakentaa hevostallin. Pojilla on joku toimisto-tiedekeskusviritys ja mä teen pienoismallia omakotitalosta. Rakennan keittiön tiskikoneineen, jääkaappeineen ja helloineen. Yläkertaan tulee kylppäri ja kylpyhuoneeseen vessanpönttö. Kentsu on tehnyt mulle tietokoneen ja telkkarin. Tättis tekee joulukuusen ja ihailee talon takkaa jossa palaa tuli. Ollipolli ajaa auton autotalliin.



Kirjoitan blogia ja juon kahvia. Lauma tietää etten ole tavoitettavissa. Liikun jossakin sanojen maailmassa enkä kuule muuta kuin omat ajatukseni. Vastaan väliin esitettyyn kysymykseen suurella ärtymyksellä, vastaus ei selkeästi kohtaa kysyjää sen enempää kuin kysymystäkään. Mitä jos kirjoittaisin paperille sen sijaan että kirjoitan sinisen valon lumoissa? Olenko väkivaltainen lastani kohtaan? Fredde nauraa että olen kirjoittaessani se klassinen vanhempi joka sanoo vaan joo, joo kaikkeen, eikä sillä ole aavistustakaan mitä ympärillä tapahtuu. Ei vaikka joku roikkuis kattokruunussa.

Teen Ollipollin kanssa esitelmää suomalaisesta joulunvietosta. Se haluaa kertoa joulupukin historiasta, siis siitä miksi joulupukkia kutsutaan pukiksi – vuoheksi. Se kertoo miten Suomessa pukki tulee kotiin aattona ja lasten on ihan pakko laulaa pukille jos ne haluaa lahjoja, ja se haluaa kertoa miten suomalainen pukki tuo risuja kun meidän pukki tuo hiiliä tuhmille lapsille. Me suunnitellaan yhdessä. Me harjoitellaan esitelmän pitämistä ja niitten muutaman sanan lukemista moneen kertaan. Leikataan ja liimataan yhdessä.



Lähden Martan kanssa lenkille. Kysyn lähteekö Tättis mukaan? Ei lähde. Tekis ihan hyvää sulle! Ei se lähde. Huokaisen salaa helpotuksesta, vedän kumpparit jalkaan, myssyn päähän ja painelen ulos ovesta. Mennessäni huikkaan Freddelle että meidän lapset on aivan järjettömän rasittavia. Metsässä on vain koira ja mä, ja meidän saumaton yhteistyö. Istu-seuraa-odota-seis-tänne-istu-odota-seuraa-vapaa-seis... Sataa lunta. Mulla on hetki itselleni. Fredde puuhailee kotona omiaan.

Kuuden aikaan sunnuntaina nousen vatsakipuisen lapsen kanssa, kukapa ei nousisi. Haluaisin toivottaa sen niin pitkälle kun pippuri kasvaa, mutta tiedän että jos en nouse, se herättää jonkun muun. Me syödään vähän hedelmäkakkua, otetaan lääkettä ja tehdään jannun esitelmä. Se tekee esitelmän Suomen itsenäisyyspäivästä. Se olis voinut tehdä esitelmän ihan mistä tahansa meidän perheen jouluperinteestä, mutta halusi kertoa koulussa Linnan juhlista ja kahdesta kynttilästä ikkunalla. Olen läsnä jokaisella solullani.



Ajan laumani yläkertaan. Sanon ihan suoraan haluavani olla rauhassa hetken. Välillä ärjähtelen yläkertaan samalla kuin surffaan ja juttelen Fredden kanssa. On hetkiä kun lasten on hyvä olla yläkerrassa puuhaamassa omiaan. Pelatkoon tai katsokoot telkkaria.

Tättiksellä on partioretki. Me mennään tee- ja etikettikurssille. Kurssilla matkataan lentokoneella ensin Washingtonista Kiinaan, vieraillaan teeviljelmällä ja maistetaan kiinalaista teetä. Kiinasta me lennetään Japaniin ja osallistutaan japanilaiseen teeseremoniaan. Seuraavaksi pysähdytään Intiassa katumarkkinoilla ja juodaan chaita. Vielä lento Etelä-Afrikkaan ja rooibostilalle. Me maistetaan raakaa ja oksidoitua rooibosta samalla kun tutustutaan rooiboksen historiaan. Kotiin lennetään Lontoon kautta. Etikettiosuudessa katetaan yhdessä pöytä ja juodaan englantilainen iltapäivätee tarjoiluineen. Kaikki muistaa istua selkäsuorana, sanoa kiitos ja ole hyvä, eikä kenelläkään ole kyynärpäät pöydällä – ollaanhan etikettikurssilla. Me keskustellaan siitä mistä on sopivaa puhua, ja mitkä aiheet on syytä jättää teekutsujen ulkopuolelle. Taskussa piippaa muutamakin tekstari.



Kotona virittelen meidän tän vuoden joulukortin netissä. Ajan laumani taas yläkertaan. Vuorotellen joku tulee kertomaan miten ikävä tyyppi joku toinen kolmikosta on. Neuvon niitä selvittämään itse välinsä. Vasta Tättiksen äänen kohotessa kimakaksi Fredde puuttuu tilanteeseen, seuraavaksi Tättis käyttää jotakin muuta kuin ääntään ja sitä ennen tilanteeseen on hyvä mennä väliin ettei tule ruumiita. Jotenkin voisin kuitenkin kuvitella ettei kolmikko koe itseään edelleenkään hylätyksi.

Mun lapsuudessa faija pisti mutsia turpaan. Anelin sitä lopettamaan mutsin kirkuessa, mutta ei se lopettanut. Kukaan ei puhunut mun kanssa näistä asioista jälkikäteen. Ymmärsin hyvin miksi me lähdettiin karkuun. Se oli väkivaltaa. Ei mua lyöty, mutta minä katsoin väkivaltaa läheltä – usein ja paljon. Myöhemmin katsoin läheltä alkoholismia – läheltä, usein ja paljon.

Puhelin kulkee mun mukana kaikkialle. Avaan sen ensimmäisenä aamulla ja vielä viimeisenä illalla. Se ei kuitenkaan ole mukana silloin kun ollaan ruokapöydässä ja puhutaan päivän kuulumisia. Päivällispöydässä meillä ei lueta myöskään lehtiä tai kirjoja. Päivällispöydässä puhutaan, niin vanhanaikaiselta kuin se ehkä kuulostaakin. Silloinkin kun me vanhemmat syödään erikseen lasten kanssa, osallistutaan me aikuiset lasten päivälliselle.

Iltaisin me luetaan iltasatu. Jos en jaksa, lukee Tättis pojille, tai Fredde kertoo niille satuja. Sen jälkeen mä laitan luurit korville ja katson telkkaria pädiltä. Se on mun aikaa. Joku keskeyttää mun katsomisen ehkä kaksisataa kertaa, mutta silti pidän kiinni siitä että mullakin on oikeus laittaa ne luurit korvalle ja katsoa mitä mä haluan. Se joka nukkuu mun vieressä, kysyy yleensä saako se katsoa mun sarjaa ilman ääntä, joskus saa ja joskus ei.


Vanhemmuudesta on tehty ihan kamalan monimutkaista. Meillä on enemmän aikaa lapsille kuin koskaan. Meillä on enemmän tietoa ja taitoa, enemmän tahtoa ja halua, ja silti valtaosa meistä vanhemmista kokee syyllisyyttä. Ei tarvitse mennä kuin meidän omien vanhempien ikäpolveen. Silloin lapset noin pääsääntöisesti kasvoivat, eikä ketään niin kauheesti ja jatkuvasti kiinnostanut jälkikasvunsa henkinen tila, kunhan saivat ruokaa ja jokin roti oli. Parhailla oli vanhemmat jotka kuunteli, ja joita kiinnosti. Välinpitämättömyys on aito ja oikea ongelma, mutta se ei asu teleliittymässä tai iPhonen ruudulla sen enempää kuin somessakaan. Se lähtee jostakin ihan muualta.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kokeillaan miten tää kommentointi sujuu näin... Kerro mitä mietit. Jos et halua rekisteröityä, olet tervetullut laittamaan mulle sähköpostia tahdonasiat@gmail.com, tai kommentoimaan Facebookin kautta.