mies keskilännestä

Ja tapahtui niinä päivinä, että taloon tuli uusi pomo, ja että kaikki maailma oli verolle pantava...

Uusi pomo oli ihan mukava - yhdessähän me se valittiin - mutta se kertoi kummia juttuja sen vanhasta tiimistä, ja me mietittiin että mikälaisia ihmisiä sillä oikein oli ollut töissä... Ihmisiä jotka ilmoittautui sairaaksi vaikkei olleet sairaana. Tyyppejä jotka vaihteli sairaspäiviä keskenään, siis tyyliin; oo sä sairaana maanantaina ja tiistaina, niin mä sairastan sit loppuviikon. Me kuunneltiin hämmentyneinä ja mietittiin ettei mikään ihme että Chicagon ihme halus tänne. Kurinpidolliset toimet oli kuulemma arkipäivää.

Mr Chicago sanoi olevansa tarkkailijan paikalla, haluavansa ensin opetella miten me tehdään hommat. Fiksu jätkä me ajateltiin. Se sanoi että se tulee vielä vuoden kohdallakin vetoamaan siihen että se on se uustyyppi ja me naurettiin. Uusi pomo oli mukava ja mutkaton, ja kantoi klinikalle herkkuja. Tästä tulee hyvä.

Meni muutama viikko ja kuherruskuukausi päättyi. Yhtäkkiä kaikki piti muuttaa, vaihtaa ja uudistaa, kehittää - koska se toimi Chicagossa, ja me yritettiin yksitellen ja yhdessä sanoa että me ei olla yleislääkäriasema keskilännessä, vaan kapean erikoisalan klinikka länsirannikolla, jossa potilaat kirjaimellisesti kuolee käsiin sillä aikaa kun mies uudistaa. Mutta eihän mies olis mies jos se muita kuuntelis. Miehen pitää itse nähdä ja kokea. Niinpä kaikki käännettiin ylösalaisin ja sitten taas takaisin ennalleen, koska kas kummaa – meillä oli jo aika toimiva toimintamalli, eikä pyörää tarvinnutkaan keksiä uudestaan. Kokeilujen aiheuttamaa sotkua, kaaosta ja virheitä toki korjailtiin hissukseen taustalla.

Meni muutama viikko lisää ja ensimmäistä kertaa koskaan, olen avoimesti sotajalalla esimieheni kanssa. Tilanne kulminoitui niinkin typerään asiaan kuin siihen, että saanko/voinko mä mennä lasteni joulujuhlaan? Uusi pomo kun ilmoitti että se ei sovi, ja minä vastasin sille että se ei taas sovi mulle. Aloin ymmärtää miehen entisen tiimin sairauspoissaoloja, onhan mullakin nyt tulossa sellainen... kiihtyvää yskää ja nousulämpöä joulujuhlapäivälle.

Puhuin tilanteesta Charlielle. Sanoin että laitoin jo meiliä omalle headhunterilleni – juu amerikassa kaikilla on oma työpaikanmetsästäjä – ja ilmoitin että katselen ympärilleni. Charlie kysyi että haluanko mä katsoa ympärilleni vai haluanko jäädä, ja vastasin että en missään tapauksessa halua lähteä yhtään mihinkään, ja että olen valmis vaihtamaan osa-aikaiseksi tai tekemään miltei mitä tahansa jotta voin pitää oman vapauteni ja silti tehdä duunini. Tuntia myöhemmin seisoin Ylilääkärin huoneessa puhumassa. Oksensin sille kaiken, sen miten ajattelin sen vaan ensin olevan omaa vaikeutta muutoksen edessä, ja kuinka lopulta ollaan ajauduttu tähän. Tilanteeseen missä me ei enää olla puheväleissä piällysmiehen kanssa, koska sillä ei ole ymmärtämystä mun työstä, eikä meillä myöskään ole minkäänlaista keskinäistä luottamusta.

Myönsin olevani lapsellisen loukkaantunut siitä ettei uutta pomoa kiinnostanut kertaakaan miten Kentsu voi, vaikka olin miltei koko viikon ympäri kaupunkia sen vatsakipujen takia, ja että että mua kyrsii se että mulla on esimies joka kirjoittaa mun etunimen väärin. Oikeesti. Ihan voi mun puolesta laittaa vaikka paperille mallin meidän jokaisen nimestä ja kopioida siitä jokainen kerta, meillä kun on vähän jokaisella aika erikoinen nimi.

Kentsu kävi töissäkin maanantaina

Keskiviikkoiltana Ylilääkäri oli kutsunut koolle palaverin jossa ruodittiin mun tilannetta ja lääkärit olivat ykskantaan ilmoittaneet että tilanne täytyy selvittää niin, että minä olen valmis pysymään työpaikassani. Mr Chicago oli esittänyt vasta-argumenttinsa kuinka hän haluaa että kaikki on klinikalla toimistoaikoina ja että tämä nyt on hänen mielestään väärin,  ja ylilääkäri oli kuulemma käytännössä käskenyt sen olla hiljaa ja tehdä niin kuin sanotaan, mun rooli kun on tuottaa palveluita nimenomaan klinikan lääkäreille.

Torstaina istuin taas esimieheni huoneessa. Jälleen kerran esimies selitti mulle miten hän toimi Chicagossa, ja miten tämä Länsirannikon systeemi on kertakaikkiaan leväperäinen, mutta tällä kertaa hän kuitenkin haluaisi tarjota mulle sovitoesityksenä kuudentoistatunnin liukumaa kahden viikon ajanjaksolle. Kiitos. Sen se jätti sanomatta että se oli painostettu tähän ratkaisuun. Jokainen meidän lääkäreistä lähetti miehelle ja sen esimiehelle myös sähköpostin. Jokainen jätti paperikopion mun pöydälle. Niistäkään mies ei maininnut mitään. Ei sanaakaan siitä, että meidän lääkärit arvostaa mun työtä.

Sen sijaan sain sopivasti miehen toimiston oven eteen asetettuja yläviitosia ja halauksia pitkin päivää lääkäritiimiltä. Mä luulen ettei meistä tule uuden pomon kanssa koskaan parhaita kavereita. Jos nyt opittais edes sietämään toisiamme.