torstai 15. joulukuuta 2016

mainoskatko

Kun reilu kolmikymppinen toteaa olevansa aikuinen se kuulostaa mun korviin kummalliselta. Ei niin etteikö kolmekymppinen olis aikuinen - onhan se - mutta kun musta itsestäni tuntuu että mä olen hädin tuskin edennyt aikuisuuteen, saati että olisin jotenkin edes puolikypsä. Tällainen raakile vielä-kin.



Maanantaina kuitenkin heräsin varhain, heiluttelin hetken varpaita, mietin että tänäänkin oli kai jotakin säätöä, ja lopulta muistin... Mullahan on syntymäpäivä. Lukemat mittarissa näyttää siltä että on epätodennäköistä elää toinen mokoma, tai ainakin todennäköisesti kaikille miellyttävämpää jos ei elä. Harvempi ysikymppinen kun kuitenkaan on enää elämänsä kunnossa – poikkeuksiakin toki on.

Mulla oli pitkään sellainen harha, että aikuisena elämästä tulis jotenkin selkeää. Että jossakin vaiheessa musta tulis seesteinen ja että tietäisin automaattisesti mikä on hyvin ja oikein. Että tulis aika kun mun ei enää tarvitsis istua terapeutin sohvalla itkemässä sitä miten vaikeeta on tehdä isoja ja vaikeita päätöksiä. Että ne tulis joskus vielä helposti, itsestään ja ilman kipua. 



Neljäkymmentäviisivuotta ei ole riittänyt siihen. Se verran pidemmälle olen päässyt, että alan vähitellen tajuta ettei vaikeista asioista koskaan tule seesteisiä ja helppoja. Onni on hyvä terapeutti. Sellainen joka tietää mitä tekee, mutta jonka kanssa puhuessa tuntuu vähän samalta kuin jos puhuis ystävälle.

Kuinka moni tietää miltä tuntuu kun lapset unohtaa että olet mukana? Tai se että on autuaan tietämätön siitä että Tättis pitää herättää kymmentä minuuttia aiemmin että sillä on aikaa heräillä? Se on oikeesti aika syvältä, siis se että perusoletus on se että mutsi on duunissa, koska mutsi nyt yleensä tuppaa olemaan duunissa. Ainakin jos joku ei ole sairaana, tai joutunut tappeluun koulussa, tai elämässä muuten jonkun katastrofin ainekset käsillä. Mutsin huomion kun saa varmimmin sillä että on kuolemankielissä tai joutumassa vankilaan kulkematta lähtöruudun kautta. 



Terapeutti kannustaa ottamaan sairauslomaa. Jos ei muuten niin kiusan vuoksi. Työkyvyttömyys kun tekis musta koskemattoman. Pakko maksaa 60 pinnaa palkasta, tarjota vakuutus ja irtisanoakaan ei voi. Muutama kuukausi lomaa firman piikkiin: ”Tuut kato mun kanssa juttelemaan keskellä päivää kahvin kanssa legginseissä, ennen kuin haet lapset koulusta... Käyt lenkillä, otat torkut, katsot telkkaria ja tapaat ystäviä – lataat akkuja.” Kuulostaa kieltämättä aika houkuttelevalta.

Fredde muistuttaa että sen jälkeen olisin todennäköisesti korvamerkitty koko osavaltion terveydenhuollossa: ”Älkää palkatko!” Ei siksi että olisin ottanut hermolomaa ja ladannut akkuja, vaan koska mies keskilännestä tietää että tein sen vähintään osittain kiusallani, ja tuskin palaisin enää työhöni. Niin että, niin houkuttelevalta kuin ajatus hetken tuntuikin, ei se ehkä käytännössä kuitenkaan ole toteuttamiskelpoinen.



Miten sit päästään ulos tilanteesta jossa mulla on esimies jonka kanssa en tule toimeen, sellainen joka ei edes vastaa tekstariin kun ilmoitan joutuvani jäämään kotiin hoitamaan sairasta lasta tai joudun poikkeuksellisesti viemään ne aamulla bussille – on tapahtunut miehen aikana kerran, ja lapset jotka unohtaa että niitten äiti on kuitenkin viikonloppuisin sentään kotona? Entä kun tänään jo tiedän istuvani huomenna puhuttelussa siitä että hoidin tänään sitä sairasta lasta? Huolimatta siitä että olet tehnyt tekstareilla duunia pitkin päivää palkatta ja kunniatta. Tai se, että ihan tosissani pelkään että joudun tän päivän takia riitelemään huomenna siitä jannujen joulukonsertista?

Palataan alkuun. Maanantaina mulla oli synttärit. Täytin 45-vuotta. Elämää on alle puolet jäljellä. Lapset ei enää kovin kauaa ole pieniä, enkä mä nyt varsinaisesti ole meidän perheessä mikään rahasampo. Elämässä kannattaa pyrkiä tekemään asioita joista saa tyydytystä, valitsemaan siten että voi hyvin ja pystyy antamaan aikaa asioille joita pitää tärkeinä. Työ on tärkeä asia, mutta ei näin tärkeä. Perhe lapsineen, Freddeineen ja Marttoineen on tärkeämpi – kaikista tärkein. Oma terveys on tärkeä. Ystävät ovat tärkeitä. Minäkin olen aika tärkeä.




Juttelin sen henkilökohtaisen työpaikanmetsästäjäni kanssa. Sanoin että laitetaan haku päälle, mutta ensin on aika pitää vähän lomaa. 

Ensi viikolla otan loparit. 




11 kommenttia:

  1. No voi,onpa ikävää että joudut luopumaan työstä josta ilmeisesti kuitenkin tykkäsit paljon. Arjen haasteet ja realiteetit ymmärtävä esimies on kyllä tärkeä, että saa arjen toimimaan kun molemmat on työelämässä ja lapset pieniä.
    Onnea uuden työn etsintään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Anna! Eiköhän sellainen löydy. Juttelin jo eilen yhden toisen headhunterin kanssa, sen mielestä tulevaisuus näyttää ihan valoisalta.

      Kivasta työyhteisöstä ja mielenkiintoisesta työstä on kurjaa luopua, mutta onhan noita onneksi muitakin.

      Poista
  2. Tuuletan sulle! Sä tiedät mitä sä teet <3 Tai teet vaikka myönnät ettet tiedä sen helpommin tai paremmin kuin kukaan...mä NIIN tekisin saman, mutta ei oo mitään mistä ottaa loparit. Kukaan ei edes huomais muutosta, jos lakkaisin tekemästä työtäni. Tai no muutama ihminen jossain netin syövereissä, mutta tuskin kovin moni kyselis perään. Viime aikoina näissä tänhetkisissä pohjamudissa oon pelottavasti alkanut ymmärtää niitä, jotka vaan häipyy elämästään jälkiä jättämättä ja starttaa jossain muualla. Ei, mitään sellaista mä en toki tee, kunhan vaan järkytän itteeni sillä, että se ajatus on alkanut kiehtoa kovasti :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi Reetta, kunpa tietäisin mistä löytää oikeat sanat... Tuntematon tuntuu yhtä aikaa riemulliselta ja pelottavalta.

      Tättis on innoissaan ja me juteltiin pitkään näistä työsuhteeseen liittyvistä käsitteistä; irtisanoutuminen, irtisanomisaika jne. Puhuttiin siitä miten mun irtisanomisaika on se standardi kaksi viikkoa, kun Freddellä se olis kaksi kuukautta. Tättis lähti myös analysoimaan itsenäisesti leadershipin ja managementin välisiä eroja ja miltä se näyttää työntekijän ja tiimin silmissä. Jannuille riitti lähinnä tää nykyinen duuni - ei duunia - uusi duuni.

      Poista
  3. Näin ne tampiot pomot pääsee parhaista työntekijöistään eroon, huoh...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No näinhän se on. Fredde sanoi et mun pitäis ostaa sille surunvalittelukortti samalla kun irtisanon itseni. Riemua siitä miten keskilännenmies kohta kompastuu syö se että sen mukana kompastuu koko tiimi.

      Poista
  4. Olet vielä nykyisessä työssäsi juveniili. Kaiketi lähdit liian sataladissa uskoen, että vaativa perhe yhtäkkiä selviää ilman siniua. Näin ei ollutkaan. No hätä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eihän ne selvinneet, enkä minä selviä ilman niitä :)

      Poista
  5. Rohkeita päätöksiä, ja hatunnoston arvoisia sellaisia! Harmi, että mieluisesta työstä joudut luopumaan, mutta moni asia on nyt vaan paljon työtä tärkeämpää. Ja kun pomo on mitä on, niin minkäs tekee.

    Tässä itse reilu kolmekymppisenä jäin myös miettimään käsitettä aikuinen. Niin, ei kai sitä itseään oikein muuksikan voi luokitella, vaikkei olo mitenkään 'valmis' olekaan. Toisinaan tosin on hyvinkin keski-ikäistynyt olo, esim. erinäisten verotukseen ilmoitettavien kiemuroiden keskellä. Muuten sitä liihottelee ajatellen olevansa 'nuori', ja välistä totuus tulee peilistä vastaan.

    Ja nyt kun kommentoimaan kerrankin innostuin, olisi samalla yksi kysymys josko osaisit kenties neuvoa? Osaatko sanoa, onko pääsiäisen aikaan Kaliforniassa pidempää lomakautta tiedossa? Omat vanhemmat suunnittelevat matkaa mm punapuumetsiä tutkimaan, ja miettivät pääsiäisen läheistä aikaa, mutta heitä arveluttaa se, jos myös paikallisesti on paljon lomia ja pyhiä tuolloin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vastaan ihan ekaks siihen kysymykseen - ennen kuin unohdan - huhtikuussa - viikosta riippuen koko länsirannikolla on koulujen kevätloma. Lomaviikko vaihtelee koulupiirin mukaan ja osa kouluista on lomalla viikkoa ennen tai jälkeen pääsiäisen.

      Tottahan kolmikymppinen on aikuinen, mikä muukaan? Koinhan itsekin itseni aikuiseksi kolmikymppisenä. Kysymys lähteekin lähinnä musta itsestäni ja kai siitä yhtälöstä että ylioppilaista tulee vuosivuodelta nuorempia, mutta itse ei vaan vanhene lainkaan ;)

      Työtä, potilaita ja tiimiä tulee ikävä. Toisaalta se kaikki muu on vaan niin kovin paljon tärkeämpää.

      Poista
    2. Kiitos vastauksesta!
      Ja se on niin totta, että ylioppilaat ne vaan nuortuu, vaikkei itse ikäänny.. Ja inttipojat! Joskus ne oli komeita, isoja miehiä omissa silmissä. Ja nyt... niin niin nuoria!

      Poista

Kokeillaan miten tää kommentointi sujuu näin... Kerro mitä mietit. Jos et halua rekisteröityä, olet tervetullut laittamaan mulle sähköpostia tahdonasiat@gmail.com, tai kommentoimaan Facebookin kautta.