mainoskatko

Kun reilu kolmikymppinen toteaa olevansa aikuinen se kuulostaa mun korviin kummalliselta. Ei niin etteikö kolmekymppinen olis aikuinen - onhan se - mutta kun musta itsestäni tuntuu että mä olen hädin tuskin edennyt aikuisuuteen, saati että olisin jotenkin edes puolikypsä. Tällainen raakile vielä-kin.

Maanantaina kuitenkin heräsin varhain, heiluttelin hetken varpaita, mietin että tänäänkin oli kai jotakin säätöä, ja lopulta muistin... Mullahan on syntymäpäivä. Lukemat mittarissa näyttää siltä että on epätodennäköistä elää toinen mokoma, tai ainakin todennäköisesti kaikille miellyttävämpää jos ei elä. Harvempi ysikymppinen kun kuitenkaan on enää elämänsä kunnossa – poikkeuksiakin toki on.

Mulla oli pitkään sellainen harha, että aikuisena elämästä tulis jotenkin selkeää. Että jossakin vaiheessa musta tulis seesteinen ja että tietäisin automaattisesti mikä on hyvin ja oikein. Että tulis aika kun mun ei enää tarvitsis istua terapeutin sohvalla itkemässä sitä miten vaikeeta on tehdä isoja ja vaikeita päätöksiä. Että ne tulis joskus vielä helposti, itsestään ja ilman kipua. 

Neljäkymmentäviisivuotta ei ole riittänyt siihen. Se verran pidemmälle olen päässyt, että alan vähitellen tajuta ettei vaikeista asioista koskaan tule seesteisiä ja helppoja. Onni on hyvä terapeutti. Sellainen joka tietää mitä tekee, mutta jonka kanssa puhuessa tuntuu vähän samalta kuin jos puhuis ystävälle.

Kuinka moni tietää miltä tuntuu kun lapset unohtaa että olet mukana? Tai se että on autuaan tietämätön siitä että Tättis pitää herättää kymmentä minuuttia aiemmin että sillä on aikaa heräillä? Se on oikeesti aika syvältä, siis se että perusoletus on se että mutsi on duunissa, koska mutsi nyt yleensä tuppaa olemaan duunissa. Ainakin jos joku ei ole sairaana, tai joutunut tappeluun koulussa, tai elämässä muuten jonkun katastrofin ainekset käsillä. Mutsin huomion kun saa varmimmin sillä että on kuolemankielissä tai joutumassa vankilaan kulkematta lähtöruudun kautta. 

Terapeutti kannustaa ottamaan sairauslomaa. Jos ei muuten niin kiusan vuoksi. Työkyvyttömyys kun tekis musta koskemattoman. Pakko maksaa 60 pinnaa palkasta, tarjota vakuutus ja irtisanoakaan ei voi. Muutama kuukausi lomaa firman piikkiin: ”Tuut kato mun kanssa juttelemaan keskellä päivää kahvin kanssa legginseissä, ennen kuin haet lapset koulusta... Käyt lenkillä, otat torkut, katsot telkkaria ja tapaat ystäviä – lataat akkuja.” Kuulostaa kieltämättä aika houkuttelevalta.

Fredde muistuttaa että sen jälkeen olisin todennäköisesti korvamerkitty koko osavaltion terveydenhuollossa: ”Älkää palkatko!” Ei siksi että olisin ottanut hermolomaa ja ladannut akkuja, vaan koska mies keskilännestä tietää että tein sen vähintään osittain kiusallani, ja tuskin palaisin enää työhöni. Niin että, niin houkuttelevalta kuin ajatus hetken tuntuikin, ei se ehkä käytännössä kuitenkaan ole toteuttamiskelpoinen.

Miten sit päästään ulos tilanteesta jossa mulla on esimies jonka kanssa en tule toimeen, sellainen joka ei edes vastaa tekstariin kun ilmoitan joutuvani jäämään kotiin hoitamaan sairasta lasta tai joudun poikkeuksellisesti viemään ne aamulla bussille – on tapahtunut miehen aikana kerran, ja lapset jotka unohtaa että niitten äiti on kuitenkin viikonloppuisin sentään kotona? Entä kun tänään jo tiedän istuvani huomenna puhuttelussa siitä että hoidin tänään sitä sairasta lasta? Huolimatta siitä että olet tehnyt tekstareilla duunia pitkin päivää palkatta ja kunniatta. Tai se, että ihan tosissani pelkään että joudun tän päivän takia riitelemään huomenna siitä jannujen joulukonsertista?

Palataan alkuun. Maanantaina mulla oli synttärit. Täytin 45-vuotta. Elämää on alle puolet jäljellä. Lapset ei enää kovin kauaa ole pieniä, enkä mä nyt varsinaisesti ole meidän perheessä mikään rahasampo. Elämässä kannattaa pyrkiä tekemään asioita joista saa tyydytystä, valitsemaan siten että voi hyvin ja pystyy antamaan aikaa asioille joita pitää tärkeinä. Työ on tärkeä asia, mutta ei näin tärkeä. Perhe lapsineen, Freddeineen ja Marttoineen on tärkeämpi – kaikista tärkein. Oma terveys on tärkeä. Ystävät ovat tärkeitä. Minäkin olen aika tärkeä.

Juttelin sen henkilökohtaisen työpaikanmetsästäjäni kanssa. Sanoin että laitetaan haku päälle, mutta ensin on aika pitää vähän lomaa. 

Ensi viikolla otan loparit.