Siirry pääsisältöön

presidentin päivä

Presidents Dayn aamuna avaan tutusti netistä uutiset. Siitä on tullut tuttua. Ennen kurkkasin ensin sähköpostin, sitten naamiksen. Nyt siirryn suoraan uutisiin - New York Times, Washington Post, The Guardian. Fredde täydentää samalla uusimmat twiittailut ja taas kerran kysyn ääneen että eikö kukaan saa siltä edes otettua puhelinta pois. En tiedä pitäiskö itkeä vai nauraa...

Joku vääräleuka luettelee positiivisia puolia; jokainen amerikkalainen osaa nimetä senaattorinsa ja kongressiedustajansa ilman googlea, suurin osa on lukenut perustuslain ja tietää mitä siellä sanotaan. Jokainen amerikkalainen on oppinut kirjoittamaan uusia sanoja, vaikeita sanoja, sellaisia kuin holocaust, emoluments, narcissist, fascist, misogynist, ja cognitive dissonance. Uutisista on tullut monelle kiinnostavampaa kuin Kardashianin perheestä.

Arkikuvahaasteen eka kuva 1/7. Lauantaina hakemassa meidän klubiviinejä.
Viinialueella asumisessa on tiettyjä etuja. 

Arkikuva 2/7. Kirkossa on kastesunnuntai ja Pastor Ben puhuu suvaitsevuuden ja rakkauden puolesta.
Ilmoittaudun vapaaehtoiseksi nuorisotyöhön. 

Elämä ruohonjuuritasolla jatkuu ennallaan vaikka poliittinen vastarinta on kaikkien huulilla ja siitä puhutaan samalla tavalla kuin ennen säästä ja viikonlopun kuulumisista. Hiihtolomaa, partiota, ystäviä, Martan koulutusta ja töitä koulussa.


Arkikuva 3/7. Aamulla on pakkasta ja päivällä elohopea hivuttelee kahtakymmentä astetta.
Martta kulkee mukana bussipysäkille jokainen aamu. 

Arkukuva 4/7. Parturin työkalupakki puhuu omaa kieltään. Opin että Rudy's:iin tullaan kauempaakin. Ne jotka haluaa jotakin muuta kuin sen tavallisen polkkatukan ja raitoja. Täällä tehdään irokeesejä, vaaleanpunaista, sinistä ja violettiä. Kaikkia sateenkaaren värejä. 

Istun työpöytäni ääressä arkisin ja kasaan liiketoimintasuunnitelmaa. Olen innoissani ja hetken päästä täysin vakuuttunut omasta hulluudestani. Lasken markkinointibudjettia, suunnittelen ja väännän ja käännän. Flowtilassa suunnitelmat näyttää hyvältä.  Epätoivon hetkellä Fredde muistuttaa että ei tästä tarvitse suurta menestystarinaa tulla heti eikä välttämättä koskaan. Kunhan nyt omilleen pääsis. Kaksi viikkoa kurssin alkuun.


Arkikuva 5/7. Keskiviikkoiltana päivällisklubi kokoontuu meille ja tein vaaleanpunaisen kukka-asetelman illan teemaan.
Me puhutaan taas kerran politiikkaa, mutta puhutaan me muustakin... lapsista, työstä, rakkaudesta. 

Arkikuva 6/7. Torstai on lasten ensimmäinen hiihtolomapäivä ja Ollipolli juhlistaa sitä oksentamalla. 

Siinä sivussa yritän kahlata läpi ArtHousen mulle lähettämää arvostelukappaletta, mun ensimmäinen ”blogiyhteistyön” tapainen. Alison Gopnikin Puuseppä vai Puutarhuri. Käytän sanaa kahlata koska mulla on mennyt viikko päästä sivulle 44. Kirja on helppolukuinen kepeäkin, mutta ehkä mun oma vaikeus tulee siitä että olen ihan oikeasti, siis silleen aikuisten oikeasti, lukenut kehityspsykologiaa enkä muutenkaan ole tainnut koskaan lukea yhden yhtä kasvatusopasta. Paikoitellen tökkii kehnohko käännös, pistääkö se silmiin siksi että voisin yhtä hyvin lukea sen alkukielellä ja siksi kiinnitän huomiota siihen että paikoitellen teksti maistuu käännetyltä. Kunhan olen saavuttanut sivun 319, palaan asiaan ja peilaan kirjaa omaan vanhemmuuteeni. Olenko minä puuseppä vai puutarhuri.

Viimeinen arkikuvahaasteen kuva 7/7. Perjantaina oli legopäivä.
Me raksattiin lauman kanssa koko päivä kaupunkia ja mä pääsin väkertämään kaupunkiin kahvilan. 

Tättis haluaa lähteä mun kanssa kaupungille. Sillä on jo suunnitelmat valmiina. Ostoksille ja lounaalle – ihan vaan kahdestaan. Mä haluan ostaa origamipaperia tän viikon matikantunteja varten. Keskiviikkona Kentsun luokka, perjantaina Ollipolli. 

Sit oli epäpoliittinen koirahaaste... yksi kuva. Tässä Martta. Martta on 19kk vanha labbis. Kaikki tuntee meidän Martan koska mä valokuvaan sitä jatkuvasti. Martasta tulee palveluskoira meidän Tättikselle. Martta on maailman paras. 


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän