Siirry pääsisältöön

tänään en tehnyt mitään



Tammikuun alusta olen ollut lomalla. Tammikuun alusta olen ollut kotiäiti eikä kotiäidit oikeesti ole lomalla. Kotiäiti on aina töissä 24/7/365, ilman oikeutta lomaan. Tammikuun alusta olen täyttänyt päiväni ensin perheen elämän takaisin raiteilleen saattamisella, meillä on otettu käyttöön tai ehkä ennemminkin palautettu käyttöön ne tietyt säännöt joiden mukaan lukuminuutit tulee tehtyä, kotityöt on tehty ennen peliaikaa eikä peliaikaa ole loputtomasti. Ei eletä pellossa, ei olla kuin ellun kanat.

Tammikuussa kaikki sairasti ja ne jotka ei sairastaneet, niitten kanssa keskityttiin yllämainittuihin asioihin. Vähän aikaa siinä meni ja vihdoinkin on saavutettu tilanne jossa kaikki ei ekana ryntää yläkertaan pelaamaan. Peliaddiktin joutuu joskus kaivamaan sängyn alta iPadin kanssa.

Tammikuussa ilmoittauduin vapaaehtoiseksi opettamaan jannujen luokkaan matematiikkaa ja lukemista ja biologiaa. Älkää käsittäkö väärin, onhan niillä siellä luokissa opettaja, mutta mä olen ollut mukana syventämässä opittua tietoa ja sitä mihin niitä opittuja asioita voi käyttää muualla kuin matikankirjassa tai luokkahuoneessa. Tammikuussa kummankin pojan luokka oppi että paperintaittelukin – origamitaide – on matematiikkaa.

Tammikuussa olin LÄSNÄ. Tammikuussa poikien kaverit oppi että niillä on äiti. Tammikuussa multa kysyttiin että eikö ole ihanaa olla vaan kotona, enkä mä ollut ihan varma. En ollut ihan varma sopiiko mulle se että elämä pyörii kodin ja koulun ja lasten ympärillä.

Helmikuun aikana jatkoin edellisiä mutta keskityin miettimään sitä mitä mä haluan.

Helmikuussa istuin naisten kanssa pubissa ja tuskailin. Seurassa muutama korporaatiohai, yksityisyrittäjä ja kotiäiti. Sanoin että haluan jotakin muuta, mutta haluan silti myös lapset ja perheen. En halua lastenhoitajaa lapsille sen enempää kuin avainkaulalapsiakaan. Helmikuussa aloitin Martan koulutuksen. Kuukaudessa Martasta on tullut bussipysäkin stara ja nekin jotka ennen vaihtoi Martan nähdessä toiselle puolen katua, tulee nykyään arasti tervehtimään Martta-tätiä, tai ainakin tietää ettei Martasta tarvitse välittää, se on harmiton.

Helmikuussa hain sijaiseksi meidän koulupiiriin ja sain ensimmäisen työpaikan. Lauman mielestä se oli parasta ikinä.

Helmikuussa jututin kahvin ääressä kaikkia niitä ystäviä jotka tekee uraa kiinteistövälittäjänä. Kysyin ja kyseenalaistin. Kysyin lisää ja katsoin asiaa eri näkökulmista. Helmikuussa ilmoittauduin lopulta tekemään LKV-tutkintoa. Helmikuussa otin yhteyttä siihen suurimpaan ja kauneimpaan välitystoimistoon ja pääsin lopulta juttusille – suhteilla. Siihen että Rick lopulta soitti tarvittiin yksi niistä ystävistä, niistä jotka tekee duunia välittäjänä siinä samassa firmassa ja taitaa tienata lähemmäs puoli miljoonaa vuodessa – huippumyyjä. Sain työpaikan siinä välitystoimistossa johon kaikki haluaa. Toimiston vetäjä sanoi että hän haluaa että asetan lapset ja perheen etusijalle. Hän haluaa että teen tukkapörrössä aamutohveleissa ja yöpaidassa töitä kotoa. Hän haluaa että minä viihdyn.

Tänään lepäsin. Lapset on ruodussa. Työkuviot on selvitetty. Tänään en tehnyt yhtään mitään. Aamulla kävelin laumani koulubussille Martan kanssa. Vilkaisin pääotsikot sanomalehdistä, söin aamiaiseni blogeja lueskellen ja naamista selaillen. Petasin itselleni ja Martalle lokoisan paikan yläkertaan ja katsoin telkkaria useita tunteja kunnes tuntui hyvältä ottaa pienet päikkärit. Heräsin kahden jälkeen ja laitoin lounasta. Luin kirjaa koiraani silitellen. Hain lapset koulubussilta ja huusin vähän. Fredde toi mukanaan pullon skumppaa, olihan se tehnyt hyvän diilin töissä ja hommannut meille vielä ilmaisen lomankin.



Viikko vielä lomaa – ihan oikeaa lomaa. Sen jälkeen alkaa vähitellen uusi ja uudenlainen arki, palasista koottu, toivottavasti meille sopiva. 


Just nyt, kaikki on paremmin kuin hyvin. Just nyt, lauma pelaa olkkarissa lautapeliä ja mä kirjoitan. Fredde surffaa ja lasissa on skumppaa. Kohta syödään päivällistä. 


Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän