torstai 2. helmikuuta 2017

minä en tunne sinua enää

Toisen naapurin ikkunassa. 


Haluaisin olla kirjoittamatta politiikasta, mutta kun se on kaikkialla. Juuri nyt tämä maa elää ja hengittää politiikkaa meidän jokaisen eläessä keskellä jonkinlaista kornia tositeeveeohjelmaa. Ihan sama se millä puolella olet, vai yritätkö olla olematta, se ulottaa lonkeronsa kyllä sinuunkin – halusit tai et.

Samassa korttelissa, sen toisessa päädyssä asuu naapuri, ystävä vai entinen ystävä. En tiedä mikä. Ikkunassa on edelleen ne Trumpin vaalikyltit ja jokainen aamu ja iltapäivä kävellessäni lasten kanssa koulubussille ja sieltä takaisin tuijotan niitä kylttejä. Mietin osataanko me enää istua alas viinilasilliselle. Osataanko me enää puhua jostakin muusta. Osataanko me enää koskaan olla mitään muuta kuin puolesta ja vastaan. Yhtäkkiä välissä on ammottava kuilu – TRUMP. Minä en tunne sinua enää, vai enkä minä koskaan tuntenutkaan sinua. Olenko mä koskaan edes tuntenut tätä ihmistä jonka kanssa olen istunut niin monta mukavaa iltaa. Jonka kanssa olen naljaillut, jonka lapset on aina olleet läheisiä ja tärkeitä.

Bussipysäkillä katson lasten koulutovereitten vanhempia, omia naapureitani, enkä osaa olla miettimättä kuinka moni niistä pyskillä seisovista äideistä ja isistä on peloissaam tai vähintäänkin huolissaan perheensä tulevaisuudesta. Uusitaanko viisumeita? Perutaanko kansalaisuushakemus? Uskaltaako maasta poistua, jos ei enää pääsekään takaisin. Täällä on perhe, koti ja elämä. Tuntuu epäreilulta olla suojassa, turvassa – uloittumattomissa. Olenhan itsekin emigrantti. Lähinaapurit – valkoinen perhe Puolasta – huokaisee helpotuksesta, kansalaisuushaastattelu oli viimeviikolla, he ovat turvassa. Kadun toisessa päässä amerikkalais-hollantilainen perhe miettii miten perheen käy, jatketaanko isän viisumia vai joutuuko perhe muuttamaan takaisin Hollantiin koska isän vuositulot eivät ole riittävän korkeat uusien sääntöjen mukaan.

Koulussa ne on puhuneet poikien kesken muurista. Kuusivuotiaat keskenään pohtii välitunnilla asioita joiden ei pitäisi koskettaa kuusivuotiaan amerikkalaislapsen maailmaa, ja silti se koskettaa. Lapset keskenään, kreikkalainen, iranilainen, intialainen, pari suomalaista, yksi kolmannessa polvessa suomalainen - ystävät. Yhtäkkiä jokainen tietää mistä kukakin on kotoisin ja mikä on kenenkin emigraatiostatus.


Kyllä minäkin haluan työllistää jo täällä olevia työikäisiä työnhakijoita ennen kuin palkataan maailmalta lisää. Kyllä minäkin haluan asua turvallisessa maassa. Kyllä minäkin olen sitä mieltä että sotaveteraanit ovat tärkeitä ja että omistakin pitää huolehtia. Kyllä minäkin... mutta ei näin. Tämä ei ole oikein. En marssi muitten mukana koska pelkään. En marssi muitten mukana koska minulla on kotona kolme lasta ja haluan nähdä niitten kasvavan aikuiseksi. Pelkään silmitöntä väkivaltaa. Pelkään äärioikeiston väkivaltaisia hyökkäyksiä. En pelkää muslimeja. En pelkää pakolaisia. En pelkää mamuja. Minä olen mamu. 

Onneksi on aurinko ja metsälenkit.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kokeillaan miten tää kommentointi sujuu näin... Kerro mitä mietit. Jos et halua rekisteröityä, olet tervetullut laittamaan mulle sähköpostia tahdonasiat@gmail.com, tai kommentoimaan Facebookin kautta.