Siirry pääsisältöön

laidasta laitaan – loput

Keskiviikkoiltapäivänä vesisade ylettyy jo tänne mäellekin – foothills ne sanoo, kai niitä vois kutsua kukkuloiksi tai ylängöksi. Ehkä me ollaan tunturissa, korkeudeltaanhan me ollaan suunnilleen Rukatunturin laella. Mistä mä tiedän mitä nää on, korkealla kuitenkin.  Haen laumani koulubussilta. Poimin ne kyytiin ja talutan Tättiksen autolle. Tättis on täynnä epätoivoa. Sateenliukastama loska tekee kävelemisestä epämiellyttävää ja Tättis välttää epämiellyttäviä asioita. Muutaman kymmen metrin matka autolle on liian epämiellyttävä Tättikselle ja se itkee siinä vaiheessa kun olen saanut jannut autoon ja saavun pelastamaan sen jalkakäytävältä. Kentsu itkee autossa koska sen isä on poissa. Ollipolli miettii pitäiskö sen itkeä koska sitä ei itketä mikään ja se tuntuu epänormaalilta koska kaikki muut itkee. Muakin itkettää koska olen herännyt neljältä enkä just nyt jaksais itkeviä lapsia.

On vähän pelottavaa että mun on pakko pestä auto ennen kuin ajan sen talliin.
Yli kaksikymmentä vuotta mun autonpesijän kanssa tekee näköjään tehtävänsä. 


Kun Fredde matkustaa meillä on aina lettukestit. Pääruuaksi pinaattilettuja ja jälkkäriksi sitruunalettuja syksyllä säilötyllä persikkahillolla. Fredde ei syö pinaattilettuja. Fredde ei syö jälkiruokaa. Vois kai todeta ettei Fredde ole mikään lettumies.

Sade piiskaa ikkunoita. Kentsu kiemurtelee lattialla vatsakivuissaan ja vähitellen kipu vaihtuu isän ikävään. Se kieltäytyy puhumasta Fredden kanssa puhelimessa kun muut kaksi tarkastaa Fredden poreammetta ja höyrysuihkua. Kannan itkevän lapseni sänkyyn. Se ei halua nukkua mun kanssa. Se haluaa isän. Puhelimessa ystävä sanoo ettei hän koskaan kerro lapsille kun niitten faija on työmatkalla eikä ne siksi edes huomaa. Muistutan että mun lasten skandinaavinen osallistuva isä kuitenkin on läsnä lasten elämässä ihan jokaisena päivänä, ja näin ollen lauma varmaan huomais kertomattakin että faija puuttuu. Kuiskaan Kentsun korvaan etten mä pysty nukkumaan ilman sitä ja nyyhkyttävä poika nukahtaa mun kainaloon veljen pitäessä vahtia ja pyöritellessä silmiään toisella puolen. Kentsun nukahdettua Ollipolli kuiskaa että kyllä hänelläkin on ikävä. Vastaan että kyllä mä tiedän, ikävää on vaan niin monenlaista ja yhden ikävä näkyy enemmän kuin toisen.

Torstai


Torstai valkenee, tai itseasiassa torstai ei valkene. Torstai on sakean sateen harmaannuttama. Vajaassa vuorokaudessa liki kolmikymmensenttinen lumipeite on miltei kadonnut. Lunta on enää laikkuina siellä ja täällä. Maisema on karu. Vettä on aivan järjettömästi. Pakkaan eväitä ja laitan aamiaista. Me syödään yhdessä. Tättis kysyy ajanko ne kouluun ja vastaan että bussipysäkille vaan. Sade yltyy niin että on miltei mahdotonta nähdä kadun toiselle puolen.

Pysäkillä nostan lapsia mutalammikon ja vesilätänön ylitse bussiin. Toinen äiti pitää sateensuojaa lasten yllä. Ilman apua tie bussiin kulkisi ensin nilkkoihin ulottuvan saven ja sen jälkeen puoleen sääreen ulottuvan vesilätäkön läpi; ”Hyvää koulupäivää! Seuraavat seitsemän tuntia olet savinen ja läpimärkä.” Bussikuski kiittää avusta ja yhdeksän kymmenestä natiaisistakin sopertaa jonkinlaisen kiitoksen. Kysyn toki luvan jokaiselta ennen kuin kaappaan ne ilmaan ja nostan jalkakäytävältä suoraan bussin portaisiin.

Kotona pakkaan Martan autoon. Me lähdetään päivän retkelle. Tienvarrelle on lumen alta paljastunut karu maisema. Matkalla kaupunkiin lasken kymmenkunta irronnutta puskuria, ne jotka eivät osanneet, mutta lähtivät silti kesärenkain liikenteeseen. Vakuutusyhtiön suhtautuminen on tässä kohdassa vähintäänkin nuiva ja kolarikorjaamot hierovat karvaisia käsiään, ihan varmasti tuottavin viikko moneen vuoteen.



Kun iltapäivällä seison koulun toimistossa odottamasta katrastani törmään Reksiin. Reksi on juuri kutsunut kuutisensataa oppilasta sisään ukonilman takia kesken välitunnin. Lumisade, monsuuni, ukonilma... mitä seuraavaksi? Pyörremyrsky vai maanjäristys. Reksi huokaa ja sanoo selvittäneensä uransa aikana yhden maanjäristyksen eikä nyt tähän hätään tarvitse toista.

Lastensairaalassa on rauhallista. Meillä on aika gastroenteorologian osastolle Kentsun vatsaoireista. Tättis tekee matikanläksyjään ja Kentsu pelaa Nintendoa odotushuoneessa olevan pojan kanssa. Ollipolli puuhailee omiaan. Mä yritän päättää haenko kahvin Starbucksista vai en ja ennen kun osaan päättää Kentsu pyydetään sisään. Me jutellaan siitä miten viimeiset kuukaudet on menneet, lääkäri kysyy Kentsulta miten sen mielestä kulkee ja poika vastaa että ihan surkeesti sujuu. Me saadaan lähete psykologille. Sellaiselle joka hoitaa ahdistuneisuudesta aiheutuvia vatsaoireita, ja lisäksi lääkitystä säädetään taas vähän. Mä luulen että  meillä on ihan hyvät eväät taas seuraavalle kolmelle kuukaudelle. On onni asua osavaltiossa jonka lastensairaala kuuluu maan parhaimpien joukkoon.

Vähitellen sade hiipuu ja auton näyttö vilkuttaa myrskyvaroitusta. Näpäytän sormella näyttöä ja saan eteeni sääkartan tulimyrskyineen, mun ihana Volvo joka tietää ihan kaiken. Kerron laumalle että yöllä tuulee.

Perjantai



Aurinko paistaa ja lämmittää. Maanantainen lumi tuntuu kaukaiselta jos ei katso meidän lumiukon jäänteitä talon sivustalla tai katkenneita puita ja oksia. Tuuli on riepotellut naapuruston roskat pitkin katuja, mutta aurinko lämmittää kasvoja ja on perjantai – vihdoinkin viikonloppu. 


Kommentit

  1. Hei, olen lukenut blogiasi muutaman viikon, löysin sen etsittyäni vinkkejä Seattlen säästä. Todella mielenkiintoista lukea miten siellä kaukana arki oikein sujuu. Hyvää viikonloppua! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tervetuloa lukemaan! Tää talvi on ollut poikkeuksellinen monella tavalla ja ennätyksiä on tullut rikottua :)

      Keskimäärin ilmasto on leuto. Talvisää 8-12 astetta, joskus hyvällä tuurilla reilut 15. Kevät on pitkä ja vetinen ja kesä alkaa varsinaisesti vasta heinäkuulta. Kesällä on aurinkoista ja lämmintä, mutta ei kohtuuttoman kuumaa (23-28C).

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän