Martta menee töihin

Martta työasussaan

Mulla on aina ollut koira. Vähintään yksi. Parhaimmillaan tai pahimmillaan kolme. Ne on kaikki olleet keskenään erilaisia, kaikki seitsemän. On ollut enemmän ja vähemmän sählää, arkaa, rohkeaa, väistyvää ja dominoivaa. Tavallisia perhekoiria, tavallisen tavattomia huolimatta siitä että mulla on olevinaan maine jonka mukaan mun tarvitsee vain katsoa koiraa jotta se tietää mitä siltä halutaan.

Voimakkaan metsästysvietin omaavan lintukoiran kanssa tottelevaisuuskoulutus on haastavaa. Koira sählää ja riistan nähdessään unohtaa kaiken keskittyessään näyttämään lintuparvea pellolla. Noin muutenkin ne oli sellaisia sählääviä sähikäisiä. Lempeitä ja ihania, mutta aika paha ADHD:han niillä oli.

Kettukoira taas. Se kuunteli paremmin ja oli huomattava edistysaskel edeltäjiinsä. Se kulki mun kanssa usein ilman remmiä, tiesi rajansa ja osasi hyvin sellaiset peruskäyttäytymissäännöt. Mutta auta armias jos silmä vältti, se lähti retkilleen ja paineli jonkun pupujussin perässä kilometrien päähän. Kymmeniä kertoja sitä etsittiin ja onneksi aina löydettiin. Viimeisellä kerralla me käytiin hakemassa sokea ja kuuro vanhus naapurin autotallista.

Martta ei tullut meille vahingossa. Martta oli mun pitkän haaveilun lopputulos ja haaveen toteutuminen vaati taustatyötä, suunnittelua, oikean kasvattajan etsimistä. Ei me sattumalta tavattu Martan kasvattajaa etukäteen. Ei me vahingossa käyty katsomassa Martan vanhempia. Mä halusin Martasta  harrastuksen. Perhekoiran joo, mutta itselleni myös harrastusvälineen.

Mahtava pentu. Rauhallinen, rohkea, oppivainen ja iloinen. Sopivassa suhteessa kaikkea. Mietin monesti että meitä lykästi ja kasvattaja toisti että hän kasvattaa tasapainoisia koiria. No joo, tasapainoisia tosiaan. Eläinlääkäri oli vaikuttunut niin pennun sukutaulusta kuin käyttäytymisestä.

Me treenattiin. Jokainen päivä. Monta kertaa päivässä. Samoja vanhoja juttuja – istu, maahan, seuraa, seis, tänne – ja vähän uusia. Nykyään Martta pysähtyy jo matkan päästä ja istuu alas pyydettäessä. Jatkaa matkaa ja pysähtyy uudestaan. Lähestyy pyydettäessä joko hitaasti tai nopeasti. Se tervehtii vastaantulijoita vasta luvan saatuaan, oli vastaantulija sitten ihminen, koira, polkupyörä tai hevonen. Ovikellon soidessa se menee omalle paikalleen sen sijaan että se ryntäisi ovelle.

Naapurin rouvan koira ulkoiluttaa naapurinrouvaa ja naapurinrouva sanoo että hänestä on mukavaa kun koiralla on tahdonvoimaa. Hymyilen ja sanon että niin varmasti. Rouva kysyy haukkuuko Martta, vastaan kieltävästi ja rouva sanoo että hänestä tuntuu turvalliselta että koira kertoo kun joku on ulkona – myös jänikset.

Jossakin vaiheessa työkaveri kysyi että oonko mä koskaan ajatellut palveluskoirakoulutusta Martalle. No en ollut. Sanoin että olen aika haluton luopumaan Martasta. – Mutta senhän vois kouluttaa suorittamaan tehtäviä Tättikselle? Eiks teidän Tättis ole autisti? Sehän on oikeutettu palveluskoiraan. Tästä lähti käyntiin ajatuspolku jonka tuloksena posti toi eilen Martalle koulutusliivin. On mahdollista ettei siitä koskaan tule palveluskoiraa, mutta toisaalta siinä on kaikki tarvittavat elementit ja jos kaikki menee hyvin vaihtuu liivin merkintä ”Service Dog In Training”  merkintään ”Service Dog” ja Martan kaulapantaa koristaa palveluskoiramerkki silloinkin kun se ei ole töissä.

Seuraavaksi me siirrytään harjoittelemaan kaupassakäyntiä, bussimatkustamista, ravintolakäyttäytymistä. Martta ryhtyy opettelemaan mitä tarkoittaa se että ollaan töissä. Että silloin tehdään vain töitä eikä katsella maailmaa, että ruokakaupan juustotiskillä jätetään juustot haistelematta ja bussissa muille matkustajille ei jutella edes salaa. Viimeinen harjoitus tulee olemaan lentokenttä ja lentomatkustaminen. Jos tästä unelmasta tulee totta, on mahdollista että Tättiskin pystyy lopulta lentämään ilman paniikkikohtausta Martan pitäessä siitä parempaa huolta kuin meistä vanhemmista kumpikaan ikinä kykenee.