tiistai 5. syyskuuta 2017

sinä päivänä kun satoi tuhkaa


Ensimäisen koulupäivän aamuna auto on tuhkan peitossa. Ulkona satava tuhka tulee silmiin ja suuhun, kaikkialla haisee savulle ja silmiä kirveltää. Autossa käännän tuulilasin pyyhkijät hetkittäin päälle oranssin auringon kumottaessa savuverhon lävitse, mieleen hiipii väistämättä mielikuvat katastrofielokuvista ja maailmanlopusta. Savu ei poista hellettä ja iltapäivällä lämpömittari kipuaa päälle kolmenkymmenen, ilman laatu on surkea - paikoittain vaarallinen. Yskittää. Siellä täällä näkee ihmisiä hengityssuojainten kanssa, lapset kertovat että joku oli viety välitunnilta kouluterveydenhoitajalle kun se ei enää saanut henkeä. Osavaltion itäosien metsäpalot tekevät ensimmäisestä koulupäivästä ikimuistoisen. Savu rantautui meille eilen iltapäivällä ja onneksi ennen sitä ehdittiin tehdä viikonloppuna ihan vaikka mitä.



Mulla on sangen kirkas muistikuva ajasta kun meidän hyvien ystävien lapset oli suunnilleen samanikäisiä kuin meidän lapset on nyt. Muistan ajatelleeni että niillä on selvästi jotain vikaa kun kaikki viikonloput ne vaan meni paikasta toiseen jonkinlaista maniaa muistuttaen. Kyllä me vinoiltiinkin niille kysyen että eikö ne osaa hetkeäkään olla aloillaan. Lapsettomasta parista niitten elämänrytmi oli jokseenkin hengästyttävää.



Monta vuotta lapset oli pieniä. Niin pieniä, että monesti oli helpompaa olla menemättä kuin mennä, se meneminen kun oli useimmiten melkoista säätämistä ja lopulta tultiin kiukkuisina, itkukurkussa kotiin koko joukko. Aika usein muistan vannoneeni etten enää koskaan lähde yhtään mihinkään. Moneen paikkaan ei rattaiden kanssa ollut edes mitään asiaa, ja vaikka oliskin, ei kaksostenrattaat ole kulkupeleistä se kaikkein kätevin.




Eilen iltapäivällä purskahdin autossa nauruun. Fredde tiedusteli kainosti syytä mun hulluuskohtaukseen ja vastasin että kato nyt tätä meidän touhua. Veikkaan että aika moni ulkopuolinen joka seurailee meidän menoa somen kautta miettii puolisalaa että me ollaan täysin tärähtäneitä. Kuka hullu nyt mahduttaa yhteen pitkään viikonloppuun bileet naapuruston kanssa, aarteenmetsästyksen, risteilyn, olutretkiä, majakkamatkan, maatalousnäyttelyn, vaelluksen kasvitieteellisessä puutarhassa ja muita satunnaisia pysähdyksiä.



Mutta vihdoinkin. Vihdoinkin noi on siinä iässä että Tättiksestä huolimatta – vai ehkä juuri siksi – noitten kanssa voi mennä. Voi matkata vuorenhuipulle yhtälailla kuin uimarannalle. Niitä kiinnostaa ja ne kuuntelee, ne haluaa oppia ja me ilomielin esitellään niille maailmaa kodin, koulun, ruokakaupan ja Xboxin ulkopuolella.





Viimeisten muutaman kuukauden aikana me ollaan käyty paikoissa jotka on meistä ihania ja mahtavia. Paikoissa joissa ei koskaan olla oltu ja niissä joissa ollaan aina haluttu käydä. Osansa pakettiin on tuonut tän kesän puolipakollinen staycation, kahden työtätekevän aikuisen lomattomuuden sanelema lomailu viikonloppuisin. Ja koska ne on saaneet osuutensa mun töistä ja Fredden töistä, on ollut vähintäänkin kohtuullista että viikonloppuisin niitten ei tarvitse seistä kuntotarkastuksissa tai leikkiä yläkerrassa hiljaa. Viikonloppuisin ollaan tehty jotakin kivaa.





Tänään oli hiljaista. Aamusta ajoin ne bussipysäkille ja otin ne lakisääteiset valokuvat. Bussilta ajoin koululle ja otin siellä seuraavan ryppään kuvia. Sen jälkeen palasin hiljaiseen taloon jonka ovella Martta odotti mua ja näytti hämmentyneeltä kun palasin yksin. Ensimäisenä koulupäivänä ehdin tekemään töitä kotoa, ja töitä toimistolla. Kävin brunssilla muitten äitien kanssa. Tapasin kardiologin joka toivotti takaisin vuoden kuluttua, kävin muutamassakin kaupassa, tyhjensin kauppakassit ja lopulta palasin autolla bussipysäkille. Muuten oltais kävelty, mutta savu ja tuhka ja helle. 









Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kokeillaan miten tää kommentointi sujuu näin... Kerro mitä mietit. Jos et halua rekisteröityä, olet tervetullut laittamaan mulle sähköpostia tahdonasiat@gmail.com, tai kommentoimaan Facebookin kautta.