työtä, työtä, työtä tehdään...

Jotta, jotta leipää syödään. Ainakin amerikkalaisella ylemmän keskiluokan vanhemmalla on noin keskimäärin huoli siitä miten lapselle pitäisi puhua rahasta, eläväthän lapset ympäristössä jossa kohtaavat lähinnä yltäkylläisyyttä joko isommassa tai pienemmässä mittakaavassa. Elämme yhteisössä jossa ei ole epätavallista että koulutovereitten kotona on kotiapulainen, lastenhoitaja, puutarhuri, siivooja, kokki jne. Ja näinpä meilläkin on kotona puhuttu siitä miksi meillä ei ole yhtäkään edellämainituista henkilöistä. Meillä ei myöskään ole uima-allasta sen enempää kuin erillistä leikkihuonetta tai hissiäkään. Isä siivoaa, äiti pesee pyykit ja laittaa ruokaa. Yhdessä hoidetaan puutarhaa. 

Kolmikolla on vähemmän kuin monella toverillaan ja silti aivan valtavan paljon enemmän kuin suurimmalla osalla maailman ihmisistä. Meidän lapset eivät ole koskaan nähneet nälkää, mutta sen lisäksi meidän lapsille ei ole koskaan sanottu ruokakaupassa ettei sitä tai tätä voi ostaa koska siihen ei ole rahaa. Kotona on aina tuoreita vihanneksia ja hedelmiä ja leivän päälle voi latoa erilaista vaihtareista mieleisensä. Yhdenkään ei ole koskaan tarvinnut miettiä mitä pukisi päälleen, tai pohtia mitä joku muu ajattelee heidän vaatteistaan sillä vaatteet ovat ehjät ja puhtaat ja itse kaupasta valitut. Jokaisella on aina ollut oma koti, oma sänky ja leluja enemmän kuin omaksi tarpeeksi. Kun on tullut tarve uudelle pyörälle, harrastusvarusteille tai koulutarvikkeille on sellaiset aina ostettu.

Jäin miettimään tätä asiaa juteltuani yhden asiakkaan kanssa. Vanhempi herra kertoi aina pitäneensä tärkeänä, että hänen neljä tytärtään pärjää elämässä, ja niinpä hän on kannustanut lapsiaan hyviin ammatteihin. Ylpeänä isä kertoi yhden tyttärensä työskentelevän teurastamossa ja kolmen muun olevan ruokakaupassa kassana. Hyviä ja tärkeitä ammatteja, tosin tulevaisuudessa sen kassan homman taitaa hoitaa tietokone. Jäin kuitenkin miettimään itseäni, omaa taustaani ja asennettani. Kassan ammatti on mun mielestä loistava työ opiskelijalle tai lukiolaiselle, mutta urasuunnitelmissa omille lapsille se ei ole kärkisijoilla niin rehellinen ammatti kuin onkin. Muistan äitini pettymyksen kun halusin lastentarhanopettajaksi. Oman taustani pohjalta näen omat lapseni lääkäreinä, sairaanhoitajina, eläinlääkäreinä, juristeina, tutkijoina, opettajina, insinööreinä, johtajina... Siitä kertoo myös lasten omat urahaaveet, Tättis meinaa eläinkirurgiksi, Ollipolli pelisuunnittelijaksi ja Kentsusta taisi viimetietämää tulla kiinteistövälittäjä tai rikostutkija.

Miten näille lapsille siis opetetaan ettei raha kasva puussa? Oma linjanveto on ollut ettei kotitöistä makseta palkkaa, vaan jokainen joka tässä talossa asuu, tekee oman osuutensa yleisen viihtyvyyden hyväksi. Tättis viikkaa omat pyykkinsa ja jannujen tehtävä on toistaiseksi laittaa likaiset lattian sijasta pesuun. Tiskikoneen meillä tyhjentää lapset. Likaiset astiat laitetaan tiskikoneeseen. Sen lisäksi lapset avustavat Martan ruokinnassa ja päästävät koiran tarvittaessa myös pihapuskalle, pidemmälle lenkille en lapsia luota ison koiran kanssa, olkoon miten tottelevainen tahansa sillä lapsella ei vielä ole kykyä ratkaista yllättäviä tilanteita.

Meillä ei myöskään saa rahaa läksyjen tekemisestä ja toisin kuin monessa muussa alueen perheessä, ei viikonloppuisin käydä lego- tai nukkekaupassa ostelemassa kaikkea kivaa ja uutta. Joskus toki jotakin, mutta pääsääntöisesti uusia tavaroita saa synttäreinä ja jouluna, tämä pätee etenkin isompiin hankintoihin. Tättis tosin on haaveillut jo pitkään toisesta nukesta, hintaa American Girlillä on $127 ja jannut nyt vois aina tyhjentää koko legopuodin. Tättis säästi isovanhemmiltaan saadut synttärirahansa, mutta ei niillä vielä nukkea saanut. Sitten se säästi hammaskeijun tuliaiset ja yliopiston tutkimusprojektista saamansa palkkion. Jannut on samoin säästäneet hammaskeijurahat ja synttärirahat ja...

Tänä kesänä mahdollisuus opetella rahankäyttöä tuli eteen kuin tarjottimella, sillä olenhan mä rahdannut noita kolmea perässäni työmaalla sen kaksitoista viikkoa. Jossakin vaiheessa tokaisin niille, että kyllä työstä pitää varmaan saada palkkaakin ja kun mulla on liksapäivä on sellainen myös heillä. Tavallaan näppärää tästä tekee se, että mä saan palkkaa vain silloin kun myyn jotakin, muuten mulla on puhtaasti vain ja ainoastaan kuluja. Ammatin harjoittaminen kun maksaa pari sataa kuukaudessa. Lauma on siis seurannut mun kaupantekoa setelinkuvat silmissä ja olleet mukana koko sydämellään. Perjantaina niille koitti liksapäivä ja päivällispöydässä ojensin jokaiselle tehdystä työstä satasen setelin.

Lauantaina kaikilla oli selvät sävelet. Tättis halusi ostaa Rebeccansa ja viedä joulupukilta saadun Gracien nukkejen kauneushoitolaan. Gracielle varattiin aika kampaajalle, kylpylään ja kynsihoitoon – mä jäin miettimään miltä tuntuu olla nukkekosmetologi ammatikseen. Sillä aikaa kun Tättis odotti jättiläiskassinsa kanssa nukkeaan takaisin, me käytiin jannujen kanssa lego-ostoksilla. Legokaupassa katsottiin ja kierrettiin ja lopulta kaksikko yhdisti rahansa ostaakseen kasvavaan kaupunkiinsa lisäosia, paketin jossa oli raitiovaunu, autoliike, legokauppa ja paljon muuta.

Autossa kysyin tyypeiltä tuleeko ne ensi kesänäkin mulle kesätöihin? Vastaus oli innokas – Kyllä! Ehkä tämä on meidän perheessä se keino oppia että toteuttaakseen haaveensa, joutuu niitten eteen myös näkemään vaivaa.