sählinkiä - taas kerran

Maanantai alkoi kuten maanantaiaamut yleensäkin. Herätyskello soi taas vähän turhan aikaisin ja kun lopulta vääntäydyin ylös sängystä sain käytännössä puskea rautakangella kolmikon pois omistaan. Pakkailin eväitä ja laitoin laumalle munakokkelia kalkkunamakkaroitten kanssa. Olin menossa toimistoon ja jätin lauman lopettelemaan omaa aamiaistaan lähtiessäni yläkertaan suihkuun. Lopulta oltiin taas maanantaisesti myöhässä, Kentsu yritti lähteä paljain jaloin, Ollipolli unohti taas kerran silmälasinsa, mikä on oikeastaan aika uskomatonta lapselta joka ihan aikuisten oikeesti tarvitsee lasejaan,  ja Tättiksen reppu nökötti keittiössä rinsessan odottaessa muita jo kadulla. Meidän ryhmä liittyi naapureihin ja me lähdettiin bussipysäkille. Näin me mennään miltei jokaisena aamuna, joskus kaikilla on jo heti alkuun tarvitut tarvikkeet matkassa, useimmiten jotakin puuttuu ja kadulta juostaan takaisin sisälle ainakin muutamaan kertaan.

Aikuiset kulkee edellä jutellen. Lapset pulputtaa omiaan meidän takana Martta juoksee kahden ryhmän väliä. Välillä joku aikuisista kääntyy hoputtamaan perässä tulevaa lapsilaumaa. Viimeinen ryhmä liittyy seurueeseen puolivälissä matkaa ja kun käännyn taaksepäin hoputtamaan aamuisia lapsia näen miten yksi pojista juoksee toisen edestä ja seuraavaksi Kentsu lentää betonikäytävään ohimo edellä, ehtimättä laittaa käsiä pään ja kasvojen suojaksi. Kaikki pysähtyy. Juoksen maassa makaavan lapsen luokse joka onneksi parahtaa itkuun, tässä kohdassa paljon ääntä on se parempi vaihtoehto. Poika kääntyy selälleen ja näen naarmun ohimossa. Kehoitan muita jatkamaan matkaa, pyydän Martan vierelle ja jään katsomaan pojan vointia. Se nousee ylös ja seisoo jaloillaan. Lopulta me jatketaan matkaa bussipysäkille kyynelten tauottua. Kyllä mä mietin että mennäänkö vai ei ja kun Fredde ajaa ohitse pysäytän sen ja näytän jannun naarmua. Kotona laitan opettajalle sähköpostia kertoen aamun tapahtumista. Pyydän soittamaan jos mies valittaa päänsärkyä tai vaikuttaa huonovointiselta.

Kun puhelin pärähtää soimaan palaverissa ja näen näytöllä koulun puhelinnumeron vastaan välittömästi. Palaan hetkeä myöhemmin neukkariin, pakkaan tavarani ja sanon joutuvani lähtemään. Autosta soitan lastenlääkäriasemalle. Kouluterveydenhoitajan huoneessa, verhon takana lepää laverilla pieni kalpea mies. Terveydenhoitaja ojentaa mulle repun ja kysyy olenko soittanut lääkäriin, vastaan että me ollaan menossa sinne suoraan koulusta. Jos päätä ei särje seuraavana aamuna, voi mennä kouluun... päätä kuitenkin särkee, ja kun jannun päätä särkee edelleen keskiviikkona soitan uudestaan lääkäriin. Juttelen sairaanhoitajan kanssa ja tuntia myöhemmin me ollaan uudestaan lääkärissä. Uudet neurologiset testit, meidän oma tuttu lääkäri ja edessä tiukka aivolepo. Jannu itse on ihan tyytyväinen siihen että läksyt saa suosiolla unohtaa ja ehkä siitäkin ettei kouluun ole asiaa vielä moneen päivään. Hankalampaa on se ettei myöskään saa lukea, pelata, piirtää tai katsoa telkkaria. Kun me kävellään ulos lääkäriasemalta meillä on kourassa myös lähete lastensairaalan aivotärähdysklinikalle.  

Mä aina välillä mietin että kai muissakin perheissä on tällaista, vai onko? Tuntuuko musta vaan että välillä nää meidän systeemit on semisti uskomattomia. Keväällä Tättis poissa koulusta useamman viikon allergisen reaktion takia, ja nyt heti koulujen alettua Kentsulla aivotärähdys, kouluun paluu – ehkä ensi viikolla, ehkä ei. Toissakeväänä yksi kävi koulua pyörätuolissa.