Siirry pääsisältöön

sählinkiä - taas kerran



Maanantai alkoi kuten maanantaiaamut yleensäkin. Herätyskello soi taas vähän turhan aikaisin ja kun lopulta vääntäydyin ylös sängystä sain käytännössä puskea rautakangella kolmikon pois omistaan. Pakkailin eväitä ja laitoin laumalle munakokkelia kalkkunamakkaroitten kanssa. Olin menossa toimistoon ja jätin lauman lopettelemaan omaa aamiaistaan lähtiessäni yläkertaan suihkuun. Lopulta oltiin taas maanantaisesti myöhässä, Kentsu yritti lähteä paljain jaloin, Ollipolli unohti taas kerran silmälasinsa, mikä on oikeastaan aika uskomatonta lapselta joka ihan aikuisten oikeesti tarvitsee lasejaan,  ja Tättiksen reppu nökötti keittiössä rinsessan odottaessa muita jo kadulla. Meidän ryhmä liittyi naapureihin ja me lähdettiin bussipysäkille. Näin me mennään miltei jokaisena aamuna, joskus kaikilla on jo heti alkuun tarvitut tarvikkeet matkassa, useimmiten jotakin puuttuu ja kadulta juostaan takaisin sisälle ainakin muutamaan kertaan.

Aikuiset kulkee edellä jutellen. Lapset pulputtaa omiaan meidän takana Martta juoksee kahden ryhmän väliä. Välillä joku aikuisista kääntyy hoputtamaan perässä tulevaa lapsilaumaa. Viimeinen ryhmä liittyy seurueeseen puolivälissä matkaa ja kun käännyn taaksepäin hoputtamaan aamuisia lapsia näen miten yksi pojista juoksee toisen edestä ja seuraavaksi Kentsu lentää betonikäytävään ohimo edellä, ehtimättä laittaa käsiä pään ja kasvojen suojaksi. Kaikki pysähtyy. Juoksen maassa makaavan lapsen luokse joka onneksi parahtaa itkuun, tässä kohdassa paljon ääntä on se parempi vaihtoehto. Poika kääntyy selälleen ja näen naarmun ohimossa. Kehoitan muita jatkamaan matkaa, pyydän Martan vierelle ja jään katsomaan pojan vointia. Se nousee ylös ja seisoo jaloillaan. Lopulta me jatketaan matkaa bussipysäkille kyynelten tauottua. Kyllä mä mietin että mennäänkö vai ei ja kun Fredde ajaa ohitse pysäytän sen ja näytän jannun naarmua. Kotona laitan opettajalle sähköpostia kertoen aamun tapahtumista. Pyydän soittamaan jos mies valittaa päänsärkyä tai vaikuttaa huonovointiselta.

Kun puhelin pärähtää soimaan palaverissa ja näen näytöllä koulun puhelinnumeron vastaan välittömästi. Palaan hetkeä myöhemmin neukkariin, pakkaan tavarani ja sanon joutuvani lähtemään. Autosta soitan lastenlääkäriasemalle. Kouluterveydenhoitajan huoneessa, verhon takana lepää laverilla pieni kalpea mies. Terveydenhoitaja ojentaa mulle repun ja kysyy olenko soittanut lääkäriin, vastaan että me ollaan menossa sinne suoraan koulusta. Jos päätä ei särje seuraavana aamuna, voi mennä kouluun... päätä kuitenkin särkee, ja kun jannun päätä särkee edelleen keskiviikkona soitan uudestaan lääkäriin. Juttelen sairaanhoitajan kanssa ja tuntia myöhemmin me ollaan uudestaan lääkärissä. Uudet neurologiset testit, meidän oma tuttu lääkäri ja edessä tiukka aivolepo. Jannu itse on ihan tyytyväinen siihen että läksyt saa suosiolla unohtaa ja ehkä siitäkin ettei kouluun ole asiaa vielä moneen päivään. Hankalampaa on se ettei myöskään saa lukea, pelata, piirtää tai katsoa telkkaria. Kun me kävellään ulos lääkäriasemalta meillä on kourassa myös lähete lastensairaalan aivotärähdysklinikalle.  




Mä aina välillä mietin että kai muissakin perheissä on tällaista, vai onko? Tuntuuko musta vaan että välillä nää meidän systeemit on semisti uskomattomia. Keväällä Tättis poissa koulusta useamman viikon allergisen reaktion takia, ja nyt heti koulujen alettua Kentsulla aivotärähdys, kouluun paluu – ehkä ensi viikolla, ehkä ei. Toissakeväänä yksi kävi koulua pyörätuolissa. 



Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän