Siirry pääsisältöön

mitä jos en tulekaan kotiin?



Mikä sua painaa kulta? Mä näen ja kuulen että joku on hätänä, onko se se että te ootte menossa hoitoon illalla? – Ei, se on kivaa. - No mutta, mikä sitten? Se että jäätte yöksi? Ei tarvitse jäädä. Voitte tulla kotiin kun me tullaan, ja itseasiassa sä voit tulla kotiin jo aiemmin, olla kahdestaan Martan kanssa jos haluat... Lopulta se saa sanotuksi että sitä pelottaa että jos meille tapahtuu jotakin. Että jos me ei tullakaan takaisin kotiin.



Katson Freddeä ja se tietää mitä mä ajattelen. Me ollaan menossa illalla stadionkonserttiin. Tapahtumaan, jossa 60.000 ihmistä on pakkautunut yhteen paikkaan, tilaisuuteen joka saa mut aktiivisesti puskemaan taka-alalle ajatuksen mahdollisesta terrori-iskusta. Onhan sen todennäköisyys varmasti pieni ja turvajärjestelyt epäilemättä massiiviset, mutta tänä päivänä täytyy olla aika kylmähermoinen jos ei iskun mahdollisuus edes käväise mielessä. Mitä vastaan lapselle? Mitä sanon, kun en voi sanoa ettei missään tapauksessa mitään voi tietenkään tapahtua. Mitä sanon kun itseänikin mietityttää...



Terrorismia suurempi todennäköisyys on joutua liikenneonnettomuuteen, tukehtua päivälliseensä, kompastua portaissa, saada sairaskohtaus tai että se suuri järistys tulee just nyt, eikä lapsi edes osaa ajatella niitä asioita joita minä mielessäni pallottelen. Lapsen pelko on epämääräisempää ja se on aina ollut siellä. Se oli siellä jo silloin kun irtisanoin itseni sairaalatyöstä Tättiksen istuessa terapiassa miettien maanjäristyksiä ja liikenneonnettomuuksia.



Vastaan lapselle että teen kaikkeni jotta me tullaan ehjänä kappaleena takaisin. Se riittää ja lapsi hymyilee taas. Lähtiessä ojennan naapurille muun mukana kirjekuoren hätätilanteita varten. Sen sisältä löytyy meidän juristin yhteystiedot, testamentin toimeenpanija joka toki on itsekin samaisessa konsertissa ja lisäksi lasten varahuoltajien puhelinnumerot. En jätä tietoja koska pelkään kuolevani, vaan koska naapurin on helpompaa edetä jos tietää kenelle soittaa - jos jotakin kuitenkin tapahtuisi. 

Stadionille on tarkat säännöt siitä mitä ja miten saa tuoda mukaan. Mulla on taskussa luottokorttikotelo jossa luottokortin lisäksi ajokortti ja terveysvakuutuskortti, on autonavaimet ja puhelin. Ei muuta. Menen sisään turvatarkastuksen läpi. Fredden kohdalla metallinpaljastin piippaa ja se joutuu sivuun. Shortsien napit. En valita vaan olen iloinen. Poliiseja on kaikkialla, niin stadionin ulko- kuin sisäpuolellakin. Kadulla mies huutaa megafoniin pelastusta. Maailman loppu on ovella, mutta Jeesus pelastaa.




Me kivetään piippuhyllylle. Toiseksi viimeiseen riviin ja ajattelen että todennäköisesti pommi räjähtäisi jossakin alempana. Todennäköisesti me oltais ihan turvassa jos vaan maltettais odottaa että kaikki muut poistuu ensin ja vältettäis paniikki. Samoin maanjäristyksessä. Stadion on rakennettu kestämään melko massiivisiakin järistyksiä ja rakennusvaiheessa se läpäisi tositestin ja 6.8 richterin järistyksen vaurioitta. Mietin että kotiin joutuis kävelemään. Onneksi on hyvät kengät jalassa. Megafoniin huutavan Jeesukset kuuluu piippuhyllylle asti.



Konsertti alkaa ja musiikki valaistuksineen imaisee mukaansa. Huikea elämys. Bändi soittaa ja me ollaan kaikki yhdessä, ne teinit siinä vieressä ja äidit tyttärineen edessä. Omien ystävien kanssa vaihdetaan tekstarein ja somen kautta lokaatioita, moni tuttu on yhtäaikaa lähellä ja kaukana. Viistossa meidän takana musliminainen jammaa ja mun tekee mieli ottaa siitä kuva. Ei siksi etteikö musliminaiset jammais, jammaahan meidän lasten zumbaope Farahkin maastokuvioisissa housuissaan, mutta herättääkseni huomion taas siihen tosiasiaan että valtaosa muslimeista on ihan tavallisia ihmisiä, ihmisiä jotka rakastaa samaa bändiä kuin minä ja laulaa mukana niin kovaa kuin ääntä lähtee. Toivon että kaikki muutkin näkis ja että ne pystyis näkemään. Stadionin valot syttyy hetkeksi ja bändillä on puheenvuoro, ne tavalliset kuinka Seattle on ihan paras stadi, onhan se Pearl Jamin ja Soundgardenin koti ja sit muutama sana joka sivuaa niitä mun ajatuksia ja taakse työnnettyjä pelkoja. Kuinka tässä monesti nykyään käsittämättömässä maailmassa on mahtavaa nähdä miten musiikki edelleen kokoaa ihmiset yhteen. Pahiksia on lopulta kuitenkin aika harvassa, ne vaan pitää itsestään niin kovaa ääntä.




Tättis haluaa mennä kotiin. Fredde avaa sille oven etänä ja kytkee hälytyksen pois päältä. Kamerasta me nähdään että tyttö tulee sisään ja järjestelmä kertoo että se lukitsi oven itse. Fredde laittaa hälyttimen takaisin päälle ja yläkertaan valot ettei toisen tartte pimeässä kulkea. Nykäisen Freddeä hihasta, lähdettäiskö? Konsertin loputtua stadionilta kotiin pääsemiseen menee epäilemättä jokunen tunti kun kymmenet tuhannet ihmiset yrittää päästä yhtäaikaa pois ja jätän mieluummin muutaman vikan biisin väliin ja pääsen pois stadionilta ennen kaaosta. Me kävellään stadionin tyhjillä käytävillä, selviämisasemalla on muutama asiakas mutta tunnelma on rauhaisa. Avoimesta ovesta näkyy tanssiva superstara.






Kotona Tättis nukkuu Martta kainalossa meidän sängyssä ja me haetaan jannut naapurista omiin sänkyihinsä. Meillä oli ihana ilta.


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi