mitä jos en tulekaan kotiin?

Mikä sua painaa kulta? Mä näen ja kuulen että joku on hätänä, onko se se että te ootte menossa hoitoon illalla? – Ei, se on kivaa. - No mutta, mikä sitten? Se että jäätte yöksi? Ei tarvitse jäädä. Voitte tulla kotiin kun me tullaan, ja itseasiassa sä voit tulla kotiin jo aiemmin, olla kahdestaan Martan kanssa jos haluat... Lopulta se saa sanotuksi että sitä pelottaa että jos meille tapahtuu jotakin. Että jos me ei tullakaan takaisin kotiin.

Katson Freddeä ja se tietää mitä mä ajattelen. Me ollaan menossa illalla stadionkonserttiin. Tapahtumaan, jossa 60.000 ihmistä on pakkautunut yhteen paikkaan, tilaisuuteen joka saa mut aktiivisesti puskemaan taka-alalle ajatuksen mahdollisesta terrori-iskusta. Onhan sen todennäköisyys varmasti pieni ja turvajärjestelyt epäilemättä massiiviset, mutta tänä päivänä täytyy olla aika kylmähermoinen jos ei iskun mahdollisuus edes käväise mielessä. Mitä vastaan lapselle? Mitä sanon, kun en voi sanoa ettei missään tapauksessa mitään voi tietenkään tapahtua. Mitä sanon kun itseänikin mietityttää...

Terrorismia suurempi todennäköisyys on joutua liikenneonnettomuuteen, tukehtua päivälliseensä, kompastua portaissa, saada sairaskohtaus tai että se suuri järistys tulee just nyt, eikä lapsi edes osaa ajatella niitä asioita joita minä mielessäni pallottelen. Lapsen pelko on epämääräisempää ja se on aina ollut siellä. Se oli siellä jo silloin kun irtisanoin itseni sairaalatyöstä Tättiksen istuessa terapiassa miettien maanjäristyksiä ja liikenneonnettomuuksia.

Vastaan lapselle että teen kaikkeni jotta me tullaan ehjänä kappaleena takaisin. Se riittää ja lapsi hymyilee taas. Lähtiessä ojennan naapurille muun mukana kirjekuoren hätätilanteita varten. Sen sisältä löytyy meidän juristin yhteystiedot, testamentin toimeenpanija joka toki on itsekin samaisessa konsertissa ja lisäksi lasten varahuoltajien puhelinnumerot. En jätä tietoja koska pelkään kuolevani, vaan koska naapurin on helpompaa edetä jos tietää kenelle soittaa - jos jotakin kuitenkin tapahtuisi. 

Stadionille on tarkat säännöt siitä mitä ja miten saa tuoda mukaan. Mulla on taskussa luottokorttikotelo jossa luottokortin lisäksi ajokortti ja terveysvakuutuskortti, on autonavaimet ja puhelin. Ei muuta. Menen sisään turvatarkastuksen läpi. Fredden kohdalla metallinpaljastin piippaa ja se joutuu sivuun. Shortsien napit. En valita vaan olen iloinen. Poliiseja on kaikkialla, niin stadionin ulko- kuin sisäpuolellakin. Kadulla mies huutaa megafoniin pelastusta. Maailman loppu on ovella, mutta Jeesus pelastaa.

Me kivetään piippuhyllylle. Toiseksi viimeiseen riviin ja ajattelen että todennäköisesti pommi räjähtäisi jossakin alempana. Todennäköisesti me oltais ihan turvassa jos vaan maltettais odottaa että kaikki muut poistuu ensin ja vältettäis paniikki. Samoin maanjäristyksessä. Stadion on rakennettu kestämään melko massiivisiakin järistyksiä ja rakennusvaiheessa se läpäisi tositestin ja 6.8 richterin järistyksen vaurioitta. Mietin että kotiin joutuis kävelemään. Onneksi on hyvät kengät jalassa. Megafoniin huutavan Jeesukset kuuluu piippuhyllylle asti.

Konsertti alkaa ja musiikki valaistuksineen imaisee mukaansa. Huikea elämys. Bändi soittaa ja me ollaan kaikki yhdessä, ne teinit siinä vieressä ja äidit tyttärineen edessä. Omien ystävien kanssa vaihdetaan tekstarein ja somen kautta lokaatioita, moni tuttu on yhtäaikaa lähellä ja kaukana. Viistossa meidän takana musliminainen jammaa ja mun tekee mieli ottaa siitä kuva. Ei siksi etteikö musliminaiset jammais, jammaahan meidän lasten zumbaope Farahkin maastokuvioisissa housuissaan, mutta herättääkseni huomion taas siihen tosiasiaan että valtaosa muslimeista on ihan tavallisia ihmisiä, ihmisiä jotka rakastaa samaa bändiä kuin minä ja laulaa mukana niin kovaa kuin ääntä lähtee. Toivon että kaikki muutkin näkis ja että ne pystyis näkemään. Stadionin valot syttyy hetkeksi ja bändillä on puheenvuoro, ne tavalliset kuinka Seattle on ihan paras stadi, onhan se Pearl Jamin ja Soundgardenin koti ja sit muutama sana joka sivuaa niitä mun ajatuksia ja taakse työnnettyjä pelkoja. Kuinka tässä monesti nykyään käsittämättömässä maailmassa on mahtavaa nähdä miten musiikki edelleen kokoaa ihmiset yhteen. Pahiksia on lopulta kuitenkin aika harvassa, ne vaan pitää itsestään niin kovaa ääntä.

Tättis haluaa mennä kotiin. Fredde avaa sille oven etänä ja kytkee hälytyksen pois päältä. Kamerasta me nähdään että tyttö tulee sisään ja järjestelmä kertoo että se lukitsi oven itse. Fredde laittaa hälyttimen takaisin päälle ja yläkertaan valot ettei toisen tartte pimeässä kulkea. Nykäisen Freddeä hihasta, lähdettäiskö? Konsertin loputtua stadionilta kotiin pääsemiseen menee epäilemättä jokunen tunti kun kymmenet tuhannet ihmiset yrittää päästä yhtäaikaa pois ja jätän mieluummin muutaman vikan biisin väliin ja pääsen pois stadionilta ennen kaaosta. Me kävellään stadionin tyhjillä käytävillä, selviämisasemalla on muutama asiakas mutta tunnelma on rauhaisa. Avoimesta ovesta näkyy tanssiva superstara.

Kotona Tättis nukkuu Martta kainalossa meidän sängyssä ja me haetaan jannut naapurista omiin sänkyihinsä. Meillä oli ihana ilta.