Siirry pääsisältöön

Elliott Bay vs. Suomenlahti



Tartun sunnuntaiaamun kunniaksi Katan ihanaan pohdintaan siitä miten kovin erilainen omien lasten lapsuus on verrattuna siihen omaan, aika kaukaiseen kokemukseen. Olen aiemmin kirjoittanut omien lasteni maailmasta verrattuna ekpatriaattilapsiin, meidän kolmikko kun ei ole mitenkään erityisesti maailmankansalaisia vaan ihan yhtä amerikkalaisia kuin itse aikanaan kasvoin suomalaisena. Näiden kolmen kohdalla ei auta pohtia juurettomuutta sen enempää kuin ulkosuomalaisuuden vaikutusta heidän maailmankuvaansa ja kasvuunsa. Nämä lapset ovat siirtolaisperheen lapsia, syntyneet ja kasvaneet samassa paikassa, samoissa maisemissa, leikkineet samojen lasten kanssa siitä saakka kun leikkimään ylipäätään ryhtyivät, mutta miten heidän lapsuutensa eroaa 70-luvun suomalaisesta lapsuudesta, minun lapsuudestani?

Alkuun olisi järkevää ja mielenkiintoistakin miettiä minkälaista on kasvaa suomalaisena lapsena tänäpäivänä. Minkälaista on olla 2010-luvun lapsi Helsingissä? Miten se poikkeaa minun lapsuudestani? En tiedä, mutta varmasti aika paljon.

Kasvoin Etelä-Helsingissä. Varhaislapsuuteni vietin Katajanokalla ja vanhempieni avioeron jälkeen Eirassa. Olin kuusivuotias kun me muutettiin Eiraan. Teinivuodet me asuttiin Punavuoressa, josta sitten aikanaan löytyi myös ensimmäinen oma koti. Kasvoin kaupungissa ja asuin kerrostalossa... 5. kerros, 1. kerros, 4. kerros. Omat lapseni taas hädintuskin tietävät mitä eroa on kerrostaloasunnolla ja hotellilla sillä heidän maailmassaan talo jossa asutaan päällekäin on useimmiten hotelli. Niitten mielestä on huikeeta kuulla tarinoita elämästä kaupungissa; raitiovaunuista, puliukoista ja koulumatkasta kaupungin kaduilla.   



Äidillä oli toimisto samassa talossa kuin missä me asuttiin ja koulusta kävelin yksin kotiin. Alkuun kuljin koulussa yksin ratikalla, olihan koulu vielä Katajanokalla ennen siirtymistä Snelmannin ala-asteelle. Kotiin tullessa kurvasin toimiston kautta, katsomassa onko siellä ketään, monesti toimisto oli pimeänä ja ovi lukossa. Kotiavain roikkui kaulassa niin kuin kaikilla sen ajan kaupunkilaiskoululaisilla. Söin välipalaa yksin, luin Aku-Ankkaa, tein läksyt ja lähdin ulos tai kavereille leikkimään, kerran viikossa ratsastustunneille Ruskeasuolle. Kuljin yksin julkisilla pienestä ja oli suurta luksusta jos sain autokyydin harrastuksiin tai sieltä kotiin. Illalla pelotti kulkea Keskuspuiston läpi ratikkapysäkille. Me mentiin ryhmässä ja juostiin silloinkin, olihan puskat täynnä kaikenmaailman huru-ukkoja muutenkin kuin mielikuvituksessa.

Elliot Bay


Mä harrastin ratsastusta. Tättis käy partiossa ja kaikki kolme lauantaisin HipHopissa. Partioon Tättis jää suoraan koulusta. HipHop on lauantaisin. Lapset tuodaan ja viedään. Partiotoimintaan osallistun itsekin lähtemällä mukaan vaelluksille ja leireille. Ajatus siitä että omat vanhemmat olis olleet mukana harrastamassa tuntuu vähintäänkin absurdilta.

Vielä tämä kevät kouluun kuljetaan koulubussilla. Syystä jota en itsekään oikein osaa selittää, saatan lapset bussille aamuisin joko jalan tai autolla. Muutaman kerran viikossa ajan ne suoraan kouluun. Vaikka koulu on lähempänä kuin monen muun koulu, menisi aikuisellakin sinne kävellen tunti suuntaansa (5,3km). Iltapäivisin ne kävelee keskenään kaikkien muitten naapuruston lapsien kanssa bussilta kotiin. Ensi syksynä me saadaan meidän uusi koulu ja kolmikko voi kävellä kotoa suoraan kouluun ja sieltä iltapäivällä takaisin kotiin, uuteen kouluun menee jalan viitisen minuuttia ja matkaa on vajaat 400 metriä ilman yhtään kadunylitystä.

Tyynimeri.

Avaimia ei ole. Sen sijaan on oven tunnuskoodi ja hälyttimen koodi, niitä tosin harvemmin tarvitsee, onhan meillä miltei aina joku kotona kun lapset tulevat koulusta. Silloin kun ei ole, avaan niille oven etänä ja kytken hälytyksen pois päältä. Pisimmillään kolmikko on ollut koulupäivän jälkeen kotona keskenään puolisen tuntia. Tapaamiset kavereitten kanssa sovitaan vanhempien kesken muitten kuin lähinaapureitten kanssa. Lähinaapurissa leikitään pihalla ja soitellaan ovikelloja ihan niin kuin silloin ennen.

Suomenlahti.
Kesähuvila meillä oli Sipoossa meren rannalla, meidän lapset taas lomailee Tyynenmeren rannalla. Kaksi merta, aika erilaiset keskenään. Me matkustettiin, käytiin laskettelemassa ja Kanarialla, muta lähetettiin kesäksi tädin luokse Pariisiin tai kummilaan Vihtiin. Vihdissä oli kivempaa kuin Pariisissa. Meidän lapset lomailee ja matkustaa meidän kanssa, mutta maailmannähtävyydet on ainakin toistaiseksi korvautuneet paikallisilla viinitarhoilla ja Kalifornian auringolla. 

Meidän lasten kummut on vähän korkeampia.

Muistan kuinka kouluun kuljettiin viimassa ja pakkasessa, kerron lapsille tarinoita jäätyneistä silmäripsistä ja kuinka välitunnit peruutettiin elohopean tipahtaessa hyytäviin lukemiin. On meilläkin neljä vuodenaikaa, mutta talvivaatteena on sadetakki ja tennarit. Monella muullakin kuin meidän sankareilla jalassa shortsit kesät talvet. Niillä ei ole aavistustakaan siitä minkälaista on pukeutua kylmään säähän, silloin kun täällä on ihan julmetun kylmä, ollaan hädintuskin pakkasella ja sielläkin yleensä vain hetki aamuisin. Puuvillasormikkaat on näitten talvikäsineet ja niillä käyttöä yhden käden sormin laskettava määrä päiviä, eikä garderoobiin muutenkaan juuri kuulu kesä- ja talvivaatteita erikseen, lukuunottamatta muutamaa pitkähihaista paitaa ja toppatakkeja joita tarvitaan suomalaisesta näkökulmasta enemmän näön kun sään vuoksi. Toisaalta ihminen sopeutuu kulloiseenkin ilmastoon ja itse kuljen paksussa toppatakissa talvikuukaudet keskimääräisen päivälämpötilan ollessa jossakin kahdeksan ja kahdentoista välillä, mun lapsuuden keskiverto juhannussää. Helmikuun neljäntenä narsissien varret on liki kymmensenttisiä. Hortensiat puskee uutta lehteä ja pioneissakin on jo isot punaiset silmut. Eletään Länsirannikon talvea, kasvukausi kestää keskimäärin 300 päivää.


Kumpuilevaa maisemaa Vihdissä.


Vaikka suomalainen koulujärjestelmä on maailmankuulu, olen pitänyt tästä amerikkalaisesta enemmän. Toisaalta en koskaan käynyt itse sitä nykyistä suomalaista koulua vaan sitä koulua jossa jo varhain opin käsityöopettajalta etten osaa tehdä käsitöitä, liikunnanopettajalta että olen huono liikunnassa ja että kiusaamista nyt vaan tapahtuu. Olisin ehkä toista mieltä jossakin muualla, mutta täällä on on hyvä käydä koulua. Itse aloitin koulun 6-vuotiaana, kolmikko on aloittanut oman tiensä 3-vuotiaana. Ensimmäinen vuosi opeteltiin ryhmässä toimimista, sen jälkeen koulunkäynnistä tuli koulumaisempaa. Tähän toki vaikuttaa myös se että kaksi näistä kävi koulua ensimmäiset kaksi vuotta koulupiirin omassa eskarissa erityisopetuksessa. Vain yhdellä on kokemus siitä tavallisesta pre-schoolista.


Oma lapsuus ei ollut mitenkään mieleenpainuvan ihana. Se oli kai sellainen tavallinen helsinkiläislapsuus enkä koe että näitten kokemukset elämästä jäisi jotenkin vajaaksi niitten kasvaessa täällä. Niillä on omanlaisensa lapsuus ja kuten miljoonilla muilla siirtolaisperheitten lapsilla lasten ja niitten vanhempien kokemukset ovat keskenään erilaisia. Toisaalta ne kokemukset olis ihan yhtä erilaisia jos kolmikko kasvaisi Helsingin sijasta suomalaisella maaseudulla tai jos itse olisin kasvanut amerikkalaisen kaupungin keskustassa.



Kommentit

  1. Tuo jäikin muuten omasta kirjoituksesta: meillä välitunnit peruutettiin jos ilma kylmeni alle -20 asteen, täällä välitunnit vietetään sisällä siinä vaiheessa kun ulkona on +45 astetta. Äärimmäisyydestä toiseen!

    Mulla oli itselläni monessa mielessä aika ihanteellinen lapsuus, paljon turvaa ja pysyvyyttä ja hyviä ihmisiä. Omien lasteni lapsuudesta on muodostunut olosuhteiltaan hyvin erilainen. Toisaalta heilläkin on kaikesta huolimatta elämässään paljon turvaa ja pysyvyyttä ja hyviä ihmisiä - osa toki eri puolella maailmaa mutta olemassa koko ajan kuitenkin. En osaakaan sinänsä kaivata lapsilleni omaa lapsuuttani kaikkinensa mutta jotain elementtejä siitä ajoittain toivoisin voivani kuitenkin heille tarjota. Esimerkiksi sellaista kiirettömyyttä mitä kansainvälisissä kouluissa ei tunnuta juuri arvostavan: täällä on ihan normaalia täyttää lapsen kaikki kouluajan ulkopuolinen aika harrastuksilla ja/tai lisäopetuksella. Tiedän täältä viisivuotiaita joilla käy viikonloppuna kotona ranskanopettaja, ja niin edelleen...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Täällä vanhemmat jakautuvat kahteen ryhmään harrastusten suhteen. Naapurin kuusivuotias käy tanssituneilla kolmasti viikossa, harrastaa partiota ja soittaa vielä pianoakin. Moni koulutoveri käy tutorilla opiskelemassa matematiikkaa-kieliä-tiedeaineita koulun jälkeen ja kiinalaislapset jatkavat kouluviikkoaan lauantaisin kiinalaisessa koulussa.

      Toisaalta yhtä tavallista on että lapset harrastavat hyvinkin väljästi asioita.

      Täällä välitunnit peruutetaan toisinaan sateen vuoksi. Kuulostaa mielipuoliselta, mutta kun täällä sataa, saattaa vuorokauden sademäärä hurjimmillaan olla kymmeniä tuumia.

      Oma lapsuus oli rikkinäinen kauniisti sanottuna.

      Poista
  2. Luulen, että suurin ero lasteni lapsuuden ja oman lapsuuteni välillä liittyy ihan vaan maailman kehittymiseen.
    Minun lapsuudessani oli lankapuhelimet, televisiossa kaksi kanavaa, eikä meillä ollut sen enempää videoita kuin kaukosäädintäkään.
    Nykyään lapset eivät juuri katso telkkaria, mutta koko maailma on taskussa mukana katsottavissa milloin tahansa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan varmasti vähintään yhtäpaljon kuin maantieteellinen sijainti lasten lapsuuden erilaisuuteen vaikuttaa aika ja maailman kehittyminen. Näin on kuitenkin kai ollut maailman sivu.

      Viimeisten vuosikymmenten aikana vauhti on vaan kiihtynyt ja siksi erotkin kai korostuvat entisestään.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi