sen olis pitänyt olla Eemeli

Makaan pimeässä huoneessa ja kuuntelen nukkuvan lapsen hengitystä. Se rohisee vielä vähän, mutta kortisoni on jo tehnyt tehtävänsä ja henki kulkee taas. Pimeässä näkyy ventolinepiipun ääriviivat, se on siinä varmuuden vuoksi. Huoneessa on kylmä koska ikkuna on sepposen selällään helpottamassa toisen unta ja meillä on kummallakin useampi peitto päällä. Joulukuussa kortisoni ei ehtinyt apuun ja oltiin sairaalassa. Tällä kertaa se ehti. Ei ole lääkäriä joka ei olisi kommentoinut jannun hengitystien rakenteellista ahtautta. Sitä on tutkittu väsymykseen asti... Hengitysteiden erikoislääkäri, hammaslääkäri, unispesialisti, yleislääkäri, korvalääkäri. Viimeksi asiaa kommentoi lastenneurologi sen aivotärähdyksen yhteydessä. Ongelma siitä tulee kuitenkin ainoastaan hengitystieinfektion yhteydessä.

Tänään se jää kotiin sairastamaan, mutta tavallisena aamuna mies vetää jalkaansa pillifarkut ja paidan, viimeiseksi silaukseksi tennarit ja pilottirotsi. Kaverit kulkee urheiluverkkareissa ja shortseissa mutta se ei paljon menoa haittaa.  Sen lempivaatekauppa on Zara, ikää miehellä seitseman vuotta. Se on aina pitänyt vaatteista. Mulla on kymmeniä ja taas kymmeniä kuvia siitä kun se pukeutui sisarensa prinsessavaatteisiin parivuotiaana – koska ne oli nätimpiä ja kiiltävämpiä kuin poikien poliisivaatteet.

Ai miten niin mä olen syyllinen tähän?

Kentsun suhtautuminen koulunkäyntiin saa niin opettajan kuin erityisopettajankin repimään hiuksiaan. Viimeisessä tapaamisesessa opettaja sanoo taas kerran pojalle: Mutta kun mä tiedän että sä osaat. Mä tiedän ettei tää ole sulle vaikeeta... Voisit olla vielä paljon enemmän kun se mitä todistuksessa lukee. Kaikella rehellisyydellä, todistuksessa on kuitenkin lähinnä kaseja, mutta mä tiedän mistä opettaja puhuu.

Se tuo mulle matikan monisteen korjattavaksi. Kaksi kolmasosaa tehtävistä on väärin. Kaksi kolmasosaa tehtävistä on väärin koska a) tehtävää ei luettu b) vastaus on vedetty hatusta c) vähennyslasku on laskettu yhteen tai toisinpäin. Me tehdään toinen kierros yhdessä.

”Jarvis has one dime and 3 nickels. Draw another way to show how much money Jarvis has.” – jannu on kirjoittanut vastaukseksi 25 senttiä. – Rakas, luitko tehtävän? Joo, se on kakskytviis 10+5+5+5. Miten niin se on väärin? – Mutta luitko tehtävän? Saanko lukea sen sulle? Toistan tehtävän pojalle jonka ärtymys paistaa kilometrien päähän sen silmistä, ja se vastaa taas että oikea vastaus on kakskytviis. Totean että joo, 10+5+5+5 on tosiaan 25, mutta kun tehtävänä oli piirtää vastaus kolikkona. Sama keskustelu toistuu jokaisen tehtävän kanssa... ”katso etumerkkiä!” – ai, katos, no joo sit se onkin 24 eikä 72.  Rakas, onko 4+4 oikeesti 12? - On se! “Onko? Pysähdy ja mieti.” – Eiku joo, sehän onkin 8.

Tämä sama lapsi saa koulusta palkinnon rehellisyydestään. Se saa tunnustuksen ystävällisyydestään ja avuliaisuudestaan. Sen opettaja suitsuttaa sitä miten hyvää esimerkkiä se näyttää luokassa muille oppilaille ja miten se on aina valmis rientämään apuun. Koko koulu tuntee Kentsun ja aina joku sanoo mulle miten ihana se on. Niinhän se on.

Kentsu on opettanut mulle ihan valtavasti vahemmuudesta ja se oli se lapsi joka karisti viimeisetkin ajatukset siitä että olen vanhempana jotenkin onnistuneempi, kun Tättikselle ei koskaan tarvittu lapsilukkoja kaapinoviin. Tiedäthän sen ajatusmallin, osasin opettaa lapselle mitä saa ja mitä ei saa tehdä. Kentsua ei edes lapsilukot pidelleet. Mies lähti liikkeelle reippaasti alle vuoden vanhana ja kiipesi ensitöikseen keittiön tasolle. Kävelemään se oppi vasta myöhemmin, mutta eihän kiivetäkseen tarvitse osata kävellä. Vuoden vanhana se hyppäsi kerrossängyn yläsängystä koska halusi lentää ja kun se ylettyi ulko-oven kahvaan, tehtiin talosta Fort Knox, sen jälkeen kun ajoin alastomana kadulla juoksevaa taaperoa takaa sen karattua ulos. Ensimmäisen kerran soitin myrkytystietokeskukseen sen syötyä useamman tuubillisen hammastahnaa... sinne katosi sekin ajatus että myrkytystietokeskukseen soittaa ne vanhemmat jotka ei pidä pesuaineita poissa lasten ulottuvilta, ei meinaan ollut käynyt mielessäkään että joku saattaa syödä hammastahnaa metrikaupalla. Kentsu sai mut myös ymmärtämään, että ihan hyvin joku saattaa nykäistä pullollisen kodinputkimiestä huiviin sekunnissa appelsiinimehuna – näin ei sentään onneksi käynyt. Sen sijaan mies siveli lasten kylppärin ensin vaseliinilla ja sitten kookosöljyllä, ja monen monta muuta. Tämä on se lapsi jota edelleen tartun olkapäästä parkkipaikalla tai katua ylittäessä.

Kentsu on meidän päivänsäde. Lapsi jota on helppo rakastaa. Aamulla se tulee alakertaan ja ottaa uuden päivän vastaan innolla. Uusi päivä. Uusi seikkailu. 

Tämä oli viimeinen kirjoitus kolmen kirjoituksen sarjassa. Edelliset osat voit lukea täältä:

Tättis

Ollipollin oppivuodet