Siirry pääsisältöön

I need you now...

Jokainen työssäkäyvä vanhempi tietää sisäisen taistelun sairaan lapsen ja työn välillä. Sen kun pitäis olla kahdessa paikassa yhtäaikaa ja ollessaan toisessa miettii mitä siellä toisessa tarvitaan. Yleensä jako on meillä selvä. Fredde joustaa, sillä kun on työ jonka voi tehdä missä tahansa. Toisinaan jaetaan päiviä jos Freddellä on jotakin hypertärkeetä, mutta noin keskimäärin mä olen se joka antaa suukon otsalle, hyppää autoon, ajaa töihin ja jättää sydämen kotiin.

Myös mun työ joustaa, tai siis työpaikka joustaa, mutta työt jää odottamaan. Kaikkien työ ei jousta, syystä tai toisesta. Tai vaikka joustais tietää että joustoa saa pitkin hampain ja tietää sanomattakin että poissaoloa katsotaan karsaasti.


Tänä aamuna olin töissä ennen seitsemää. Tiesin että on paljon tehtävää, olinhan eilen kotona. Kotiin jätin pienen surkean tytön, me sovittiin jo että Fredde hakee sen puoliltapäivin koulusta. Lähtiessä se jäi telkkarin eteen nukkuvassa talossa. Me valvottiin yhdessä yöllä, käsi on kipeä. Työpöydällä mua odottaa kukkakimppu ja kortti, kortissa on terveiset jokaiselta tiimiläiseltä ja esimiehen sanat: ”Ihan mitä tahansa tarvitset... perhe on tärkeämpi kuin me – aina.”

M soittaa mulle kahdesti kahdeksan jälkeen. Se on oksentanut. Sanon että se jää kotiin, Fredde sanoo voivansa hyvin jäädä. M väittää pärjäävänsä, mutta kuulen sen äänestä ikävän. Soitan lastenlääkäriin ja jatkan hommiani. Ajatukset on kotona, pienen tytön kainalossa. Tunnen olevani väärässä paikassa. Se lähettää itsestään selfien – M ja sen nallet; nekin kuulemma tarvitsee äitiä kipeänä. Nousen työpöytäni äärestä ja huikkaan viereisestä ovesta että mä lähden nyt, mua tarvitaan kotona. Kukaan ei kysy, kukaan ei kyseenalaista. Esimies sanoo et laita tekstari jossakin vaiheessa.

Lapsi on tärkeämpi kuin työ.






Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän