tiistai 24. toukokuuta 2016

I need you now...

Jokainen työssäkäyvä vanhempi tietää sisäisen taistelun sairaan lapsen ja työn välillä. Sen kun pitäis olla kahdessa paikassa yhtäaikaa ja ollessaan toisessa miettii mitä siellä toisessa tarvitaan. Yleensä jako on meillä selvä. Fredde joustaa, sillä kun on työ jonka voi tehdä missä tahansa. Toisinaan jaetaan päiviä jos Freddellä on jotakin hypertärkeetä, mutta noin keskimäärin mä olen se joka antaa suukon otsalle, hyppää autoon, ajaa töihin ja jättää sydämen kotiin.

Myös mun työ joustaa, tai siis työpaikka joustaa, mutta työt jää odottamaan. Kaikkien työ ei jousta, syystä tai toisesta. Tai vaikka joustais tietää että joustoa saa pitkin hampain ja tietää sanomattakin että poissaoloa katsotaan karsaasti.


Tänä aamuna olin töissä ennen seitsemää. Tiesin että on paljon tehtävää, olinhan eilen kotona. Kotiin jätin pienen surkean tytön, me sovittiin jo että Fredde hakee sen puoliltapäivin koulusta. Lähtiessä se jäi telkkarin eteen nukkuvassa talossa. Me valvottiin yhdessä yöllä, käsi on kipeä. Työpöydällä mua odottaa kukkakimppu ja kortti, kortissa on terveiset jokaiselta tiimiläiseltä ja esimiehen sanat: ”Ihan mitä tahansa tarvitset... perhe on tärkeämpi kuin me – aina.”

M soittaa mulle kahdesti kahdeksan jälkeen. Se on oksentanut. Sanon että se jää kotiin, Fredde sanoo voivansa hyvin jäädä. M väittää pärjäävänsä, mutta kuulen sen äänestä ikävän. Soitan lastenlääkäriin ja jatkan hommiani. Ajatukset on kotona, pienen tytön kainalossa. Tunnen olevani väärässä paikassa. Se lähettää itsestään selfien – M ja sen nallet; nekin kuulemma tarvitsee äitiä kipeänä. Nousen työpöytäni äärestä ja huikkaan viereisestä ovesta että mä lähden nyt, mua tarvitaan kotona. Kukaan ei kysy, kukaan ei kyseenalaista. Esimies sanoo et laita tekstari jossakin vaiheessa.

Lapsi on tärkeämpi kuin työ.