Jokainen
työssäkäyvä vanhempi tietää sisäisen taistelun sairaan lapsen ja työn välillä.
Sen kun pitäis olla kahdessa paikassa yhtäaikaa ja ollessaan toisessa miettii
mitä siellä toisessa tarvitaan. Yleensä jako on meillä selvä. Fredde joustaa,
sillä kun on työ jonka voi tehdä missä tahansa. Toisinaan jaetaan päiviä jos
Freddellä on jotakin hypertärkeetä, mutta noin keskimäärin mä olen se joka
antaa suukon otsalle, hyppää autoon, ajaa töihin ja jättää sydämen kotiin.
Myös mun työ
joustaa, tai siis työpaikka joustaa, mutta työt jää odottamaan. Kaikkien työ ei
jousta, syystä tai toisesta. Tai vaikka joustais tietää että joustoa saa pitkin
hampain ja tietää sanomattakin että poissaoloa katsotaan karsaasti.
Tänä aamuna olin
töissä ennen seitsemää. Tiesin että on paljon tehtävää, olinhan eilen kotona. Kotiin
jätin pienen surkean tytön, me sovittiin jo että Fredde hakee sen
puoliltapäivin koulusta. Lähtiessä se jäi telkkarin eteen nukkuvassa
talossa. Me valvottiin yhdessä yöllä, käsi on kipeä. Työpöydällä mua odottaa
kukkakimppu ja kortti, kortissa on terveiset jokaiselta tiimiläiseltä ja
esimiehen sanat: ”Ihan mitä tahansa tarvitset... perhe on tärkeämpi kuin me –
aina.”
M soittaa mulle
kahdesti kahdeksan jälkeen. Se on oksentanut. Sanon että se jää kotiin, Fredde
sanoo voivansa hyvin jäädä. M väittää pärjäävänsä, mutta kuulen sen äänestä ikävän. Soitan lastenlääkäriin ja jatkan hommiani.
Ajatukset on kotona, pienen tytön kainalossa. Tunnen olevani väärässä paikassa. Se lähettää itsestään selfien – M
ja sen nallet; nekin kuulemma tarvitsee äitiä kipeänä. Nousen työpöytäni
äärestä ja huikkaan viereisestä ovesta että mä lähden nyt, mua tarvitaan
kotona. Kukaan ei kysy, kukaan ei kyseenalaista. Esimies sanoo et laita
tekstari jossakin vaiheessa.
Lapsi on
tärkeämpi kuin työ.
