Ihan paska päivä
töissä – joo, niitäkin on. Kymmentäyliviis
länttäsin kuulokkeet telineeseen ja tokaisin et mä lähden nyt kotiin kaljalle...
sain vastaukseksi hyväksyvää mutinaa... Käytännössä ajoin kotiin ja painelin
Martan kanssa metsään ilta-auringossa. Mä olen niin odottanut tätä, siis sitä
että työpäivän jälkeen ehtii kunnon lenkille tuoksuvaan metsään.
 |
| ei kipsiä, ei kävelykipsiä |
Seitsemältä
aamulla me oltiin ortopedillä. Hyvin on luutunut. Kuukausi vielä
liikuntakieltoa koulussa, tai siis kävellä saa, mutta ei juosta hyppiä tai
pelata. Puolisen vuotta saattaa kuulemma hyvinkin ontua... Tänäkään kesänä se
ei siis opi ajamaan pyörää. Mahtaako oppia koskaan. Fredden täti ei ole koskaan
oppinut kyseistä taitoa.
Mennyt
viikonloppu sinetöi kuukausia ilmassa olleen keskustelunaiheen. Testata vai
eikö testata? Onko se vaan vähän hidas ja vielä aika pieni, vai pitääkö meidän
oikeesti alkaa miettimään että onko meillä kolmaskin erityislapsi. Testataan.
Töistä soitin psykologille. Se kyseli, ja mä vastailin. Lopulta se sanoi et
varmaan on joo ihan hyvä ruveta katsomaan tätä vähän tarkemmin... eihän se ota,
jos ei annakaan.
Se on aina
jotenkin mennyt noitten kahden muun vanavedessä. Onhan se ollut vuosia puheterapiassa,
toimintaterapiassa ja fysioterapiassa. Se on kääntynyt myöhään, istunut
myöhään, seisonut myöhään, kävellyt myöhään, puhunut myöhään. Se änkyttää ja
sitä on hoidettu puheterapiassa. Se ei edelleenkään oikein osaa juosta, vaikka
yllättävän nopea se on omalla tyylillään. Se ei osaa ajaa pyörää, tai heittää palloa, se edelleen
inhoaa kylpemistä, se on ollut ikionnellinen kun sen ei kipsijalkana tarvinnut
kävellä, tai ylipäätään tehdä itse mitään.
Se on jotenkin
ihan kamalan pieni. Mun vauva. Se joka nukkuu tukka hikisenä ja kikattaa
unissaan. Se jota pitää aamulla pitää sylissä ja joka murjottaa ennen kuin se
on kunnolla herännyt.
 |
| vähän tältä se tuntuu vieläkin... kuvassa ikää 1kk tai korjattua ikää 3pvää |
Mä luen tota
tekstiä ja mietin että moni muu olis jo aikaa sitten vääntänyt itsensä
kysymysmerkiksi ja vaatinut lisää ja enemmän. Meidän yhtälössä tää on se lapsi
joka on kaikista lähimpänä tavallista, se josta ollaan ajateltu et kyllä se
siitä... ajan kanssa.
Ehkä ei
sittenkään.
Kommentit
Lähetä kommentti