maanantai 7. maaliskuuta 2016

täällä taas

Ihan paska päivä töissä – joo, niitäkin on.  Kymmentäyliviis länttäsin kuulokkeet telineeseen ja tokaisin et mä lähden nyt kotiin kaljalle... sain vastaukseksi hyväksyvää mutinaa... Käytännössä ajoin kotiin ja painelin Martan kanssa metsään ilta-auringossa. Mä olen niin odottanut tätä, siis sitä että työpäivän jälkeen ehtii kunnon lenkille tuoksuvaan metsään.

ei kipsiä, ei kävelykipsiä


Seitsemältä aamulla me oltiin ortopedillä. Hyvin on luutunut. Kuukausi vielä liikuntakieltoa koulussa, tai siis kävellä saa, mutta ei juosta hyppiä tai pelata. Puolisen vuotta saattaa kuulemma hyvinkin ontua... Tänäkään kesänä se ei siis opi ajamaan pyörää. Mahtaako oppia koskaan. Fredden täti ei ole koskaan oppinut kyseistä taitoa.



Mennyt viikonloppu sinetöi kuukausia ilmassa olleen keskustelunaiheen. Testata vai eikö testata? Onko se vaan vähän hidas ja vielä aika pieni, vai pitääkö meidän oikeesti alkaa miettimään että onko meillä kolmaskin erityislapsi. Testataan. Töistä soitin psykologille. Se kyseli, ja mä vastailin. Lopulta se sanoi et varmaan on joo ihan hyvä ruveta katsomaan tätä vähän tarkemmin... eihän se ota, jos ei annakaan.



Se on aina jotenkin mennyt noitten kahden muun vanavedessä. Onhan se ollut vuosia puheterapiassa, toimintaterapiassa ja fysioterapiassa. Se on kääntynyt myöhään, istunut myöhään, seisonut myöhään, kävellyt myöhään, puhunut myöhään. Se änkyttää ja sitä on hoidettu puheterapiassa. Se ei edelleenkään oikein osaa juosta, vaikka yllättävän nopea se on omalla tyylillään. Se ei osaa ajaa pyörää, tai heittää palloa, se edelleen inhoaa kylpemistä, se on ollut ikionnellinen kun sen ei kipsijalkana tarvinnut kävellä, tai ylipäätään tehdä itse mitään.

Se on jotenkin ihan kamalan pieni. Mun vauva. Se joka nukkuu tukka hikisenä ja kikattaa unissaan. Se jota pitää aamulla pitää sylissä ja joka murjottaa ennen kuin se on kunnolla herännyt.

vähän tältä se tuntuu vieläkin... kuvassa ikää 1kk tai korjattua ikää 3pvää


Mä luen tota tekstiä ja mietin että moni muu olis jo aikaa sitten vääntänyt itsensä kysymysmerkiksi ja vaatinut lisää ja enemmän. Meidän yhtälössä tää on se lapsi joka on kaikista lähimpänä tavallista, se josta ollaan ajateltu et kyllä se siitä... ajan kanssa.


Ehkä ei sittenkään. 









Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kokeillaan miten tää kommentointi sujuu näin... Kerro mitä mietit. Jos et halua rekisteröityä, olet tervetullut laittamaan mulle sähköpostia tahdonasiat@gmail.com, tai kommentoimaan Facebookin kautta.