Siirry pääsisältöön

että silleen

koulun jälkeen sähläys


Mä olin ennen se vanhempi joka ajatteli et ne joitten lapsilla katkeilee luita ei anna lapsilleen riittävästi kalsiumia ja d-vitamiinia, tai ehkä ne on muuten jotenkin holtittomia vanhempina. Kunnes:

Elokuun 19. mä olen naapuruston naisten kanssa yhdellä ja Fredde soittaa mulle just kun on saanut kaljan eteeni – kyllä, juon kaljaa – se kertoo että meidän seikailijatar on hypännyt sohvalta ja landannut suoraan kädelleen. Kymmenen minuuttia myöhemmin ajan itkevää tytärtäni lastensairaalan päivystykseen. Värttinäluu on poikki. Neiti aloittaa kouluvuotensa käsi kipsissä. Onneksi käsi paranee hyvin ja kuuden viikon päästä se on entisellään.



Joulukuun 25. paimennan laumani pihalle riehumaan. Ne juoksee korttelin ympäri puhkuen joulun riemua ja tarmoa ja Martta juoksee niiten mukana. O pysähtyy. Martta ei pysähdy. Seuraava yö ollaan lastensairaalassa. Sääriluussa on spiraalimurtuma – käytännössä se on siis katkipoikki kahdesta kohtaa. Ensimmäiset viikot se on pyörätuolissa jalka kipsattuna varpaista nivustaipeeseen. Seuraavaksi se on sellaisesa monossa ja kulkee ympäriinsä rollaattorin avulla. Fysioterapia alkaa toukokuun alussa.



Eilen. Sunnuntai-iltana, toukokuun 22. M vetää jalkaansa rullaluistimet sisällä keittiössä. Se pistää kypärän päähänsä ja lakonisesti me vanhemmat todetaan että varmaan olis parempi odottaa niitä suojia, ja tyttö toteaa tomerasti et hän kokeilee vaan vähän. Olen lammas. En sano mitään. Neiti pitää keittiön saarekkeesta kiinni ja luistelee. Fredde on autotallissa ja mä poikien kanssa yläkerrassa kun kuuluu tömähdys. Tömähdystä seuraa itku. Juoksen alakertaan ja Fredde säntää sisään autotallista. Irroitan maassa makaavalta lapselta fillarikypärän ja käsken Freddeä repimään luistimet sen jaloista. Keijukaisprinsessa pitelee kättään. Se ilmoittaa että se on katki.

Suhtaudun ilmoitukseen vähän varauksella sillä itku on loppunut ja tyttö kampeaa itsensä istumaan. Kysyn että onko se varma että se on poikki? Lapsi kasoo mua ja vastaa: ”Äiti. Kyllä mä tiedän miltä tuntuu kun käsi menee poikki. Multa on katkennut käsi ennenkin.” Lastaamme lauman autoon, mä en relaksaattien takia halua ajaa, Fredde ajaa, ja me ajetaan päivystykseen. Puolessa tunnissa käsi on kuvattu. -Joo, ranteessa on koko luun poikki menevä kaunis värttinäluun murtuma. Me täällä lastotetaan, huomenna meette ortopedille. Laitan tekstarin töihin, olen huomenna hoitamassa yhtä katkennutta kättä.



Maanantaina ortopedi katselee kuvia. - Hienosti on mennyt. Ai mitä tapahtui? No täähän on ihan oppikirjatapaus, yleisin murtumatyyppi kahdeksanvuotiailla tytöillä. Viikko lastassa, ja sit kipsataan. Neitokainen päättää toisen luokan samoin kuin aloittikin. Vasen käsi kipsissä.




Siperia opettaa. Yhdeksään kuukauteen on mahtunut kolme kipsiä. Että silleen. Ensimmäinen on jo kysynyt että saako meidän lapset riittävästi kalsiumia ja d-vitamiinia, ei vissiin kehdannut kysyä siitä yleisestä holtittomuudesta vanhempana. 









Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän