Tahdon Asiat

Sunnuntaina aika loppuu taas kerran kesken. Niin kai käy kaikissa niissä perheissä joissa on kaksi työtätekevää vanhempaa... Ruokakomero on edelleen siivoamatta, samoin keittiönkaapit. Pyykit sentään sain laitettua, ja lääkekaapin siirrettyä uuteen laatikostoon. Hellalla nousee leipätaikina, uuni humisee ja couscous on turpoamassa leipätaikinan vieressä. Yks Martta on arestissa olkkarissa, oltuaan turhan omistushaluinen ydinluunsa kanssa. Lähtiessään yläkertaan M kysyy että kai me rakastetaan sitä kuitenkin vielä, ja mä kuiskaan takaisin ettei ihan oikeasti ole sille edes vihainen – kunhan esitän. Esitän ja eristän laumasta. Eilen me siirrettiin taas sänkyjä. Meidän perheen nukkumissysteemithän on aina olleet lähinnä naurettavia. Ainakin tästä amerikkalaisesta näkökulmasta, siitä jossa jokaisella lapsella on oma huone ja omassa huoneessa se oma sänky jossa myös nukutaan. Perhepedit on ekoilijoiden hifistelyä ja jokainen joka haluaa kasvattaa lapsensa kurissa ...

Tosiaan… tällä viikolla voi todeta, että vihdoinkin on viikonloppu. Vihdoinkin saa vaan olla. Vihdoinkin on perjantai, pizzapäivä ja jääkaapissa odottamassa perjantaiskumppa. Tämä viikko tuntui aika kohtuuttomalta, lähinnä siksi että allergiat veti mut niin maihin. Siksi että olen koko viikon haaveillut lähinnä siitä että saisin vain maata. Maata ja sulkea silmät ja nukkua, nukkua, nukkua...  Eilen sain astmalääkityksen omasta mielestäni kuvitteelliseen astmaan. Kolmen annoksen jälkeen henki kulkee, ja kurkku on luvatusti karheana. Mieluummin kuitenkin karhea kurkku kuin se tunne ettei saa henkeä, ja loputon väsymys. Eilen illalla istuin luurit korvilla yhtiökokouksessa kuuntelemassa miten meidän naapurustoa vedetään, ja kuinka on kohtuutonta että roskikset pitää jaksaa vetää aidan taakse jokainen maanantai. Martta leikkii jaloissa. Lapset yläkerrassa. Fredde katsoo auto-ohjelmaa omalla koneellaan ja mä ohitan kolmen opettajan viikkokatsaukset olankohautuksella... Ju...

Aamulla tyydyin "suomalaiseen small-talkiin" töissä – valitin. Ihan aiheesta, mutta valitin silti. Jo tiistaina olin hyvin nukutusta yöstä huolimatta uupunut – allergia. Maanantain pilkin koulutuksessa – allergia. Tiistaina lounasaikaan hiivin tyhjään tutkimushuoneeseen, vedin lämpökaapista ulos lämmitetyn lakanan, kiipesin tutkimuspöydälle ja otin torkut. Heräsin puhelimeen kolme varttia myöhemmin ja palasin tuijottamaan ruutuani lasittunein silmin.  Eilen sairastin allergiapöhnääni kotona. Tänään palasin töihin ja valitin. Tänään aamuisen valituksen kuuli kahden lääkärin assarin ja yhden sairaanhoitajan lisäksi työhuoneeseensa lääkäri. Jim pistää päänsä ulos työhuoneestaan ja toistaa mun lauseen; ”tuntuu ettet saa henkeä?” – Mä haluan että sä meet nyt labraan ja sanot että ne tekee sulle tänään spirometrian ja ekg:n, ja happisaturaation ja tietty kaikki perusarvot. Pyydä et ne laittaa tulokset mun pöydälle. Mä tuun juttelemaan kun saan tulokset. Hiivin labran o...

Neljäkymmentäneljä ei ole vanha. 44 ei oikeastaan vielä ole ikä eikä mikään. Lapsuudenystävä synnytti männä viikolla esikoisensa, 42-vuotiaana, koulutoveri samoin – esikoisensa - päälle nelikymppisenä. Jo aikaa sitten päätin vakaasti kohdata vanhenemisen merkit ylpeydellä, katsoa ryppyjä rakkaudella ja kunnioituksella, merkkeinä eletystä elämästä ja karttuneesta kokemuksesta. Harakanvarpaat silmien ympärillä, vuosien tuomat juonteet suupielissä ja ne syvät uurteet otsassa, ne ovat osa mua enkä koskaan ole toivonut niitä pois. Oma äitini kävi ensimmäisessä kauneusleikkauksessaan jo kauan ennen kuin minä olin kouluikäinen, jo kauan ennen kuin täytti itse kolmekymmentä. Nuoruuden ylläpitäminen, oman itsensä muokkaaminen, omien sanojen mukaan paremmaksi, oli kiinteä osa elämää. Illuusion luominen. Nipistetään sieltä, vedetään tuolta. Oli kalliita rasvoja ja seerumeita, oli kauneudenhoitoon sisäisesti nautittavia kapseleita. Kasvojen kohotuksesta puhuttiin jo ennen kuin kukaan ol...

Keskiviikkona alkoi niiskutus… mitä, mitä, mitä... ei kai tässä nyt taas olla tulossa kipeeksi. Torstaiaamuna tuntui siltä että silmissä on hiekkaa. Puoliltapäivin tajusin aikani silmiäni hierottua että nythän on kevät. Illalla kun kävelin parkkipaikalle oli auto keltainen, kauttaaltaan keltainen... Siitepölyaika on alkanut. 14 - 16C, tyyntä ja siitepölyistä Mä en koskaan ole ollut allerginen yhtään millekään. Heinänuha oli jotakin herkkien höpinää, kunnes muutin tänne. Nopeasti opin, että keväällä meillä on siitepölyä niin paljon että sen näkee ilmassa paljain silmin. Auto peittyy keltaiseen hienoon tomuun, ikkunalauta on keltainen ja keväämmällä puuvillapuitten kukkiessa näyttää siltä että ulkona sataa lunta. Oireita saavat myös ne jotka eivät ole varsinaisesti allergisia. Sitä on vaan niin paljon. Siitepölyä on jopa sadesäällä. Juoksen sairaalan apteekkiin ostamaan käsikauppasilmätippoja ja takaisin juostessa soitan silmälääkäriin tilatakseni niitä tippoja, joita ei...

Sairaanhoitajan huumori on tunnetusti pikimustaa, niin on lääkärinkin. Mitä vakavammista asioista puhutaan, sitä mustemmaksi huumori muuttuu. Se on keino suojata itsensä niiltä karuilta tosiasioilta jotka näyttäytyvät meidän kaikkien edessä päivittäin, puhelimessa, klinikalla, sairaalassa. Viereisessä terveyskeskuksessa on harvemmin iso hätä. Meillä se on jokapäiväistä. Oli kyseessä sitten läheisen suru, rakkaan huoli, vakava sairaus tai kuolema. Kyllä meistä jokainen välittää ihan oikeasti, joskus liikaakin, jos nyt liikaa voi välittää... ”Pakkoko näitten kaikkien on just tänään saada keuhkosyöpä... kun joka helkkarin lääkäri on konferenssissa!” ”Voitko nyt käydä napsauttelemassa hiirellä sen kuolintodistuksen, kun hautaustoimisto soittaa vartin välein että niillä on uuni kuumana” ”On valintakysymys haluaako kuolla munuaisella vai ilman, kun kuolee kumminkin.” ”Nää voi nyt lakata tippumasta, ei ole lääkärin elämää tää että kaikki kuolee käsiin samalla viikolla.”...

Olen käynyt kommenttiosiossa keskustelua anonyymin kanssa sairauden määrittelemisestä. Hyviä pointteja molemmin puolin, ja ehkä siksi olen jäänyt asiaa pohtimaan. Miten määritellään että ihminen on sairas? Minkälaisia keinoja tähän voidaan käyttää? Onko se selkeärajainen asia, vai onko sairaudessakin mustan ja valkoisen lisäksi se harmaan alue? Yksi määrittelykeino on diagnoosi. Jos ihmisen tilalle on määritelty diagnoosi, on kyseessä sairaus. Noin äkkipäätään tää vaikuttaa hyvältä ja selkeältä määritelmältä. Toisaalta diagnoosit ja määritelmät vaihtelevat kuitenkin kulttuurien ja jopa ajan mukaan. On ollut olemassa aika jona homoseksuaalisuus oli sairaus, ja itse asiassa on edelleen olemassa maita ja kulttuureja joissa homoseksuaalisuus on edelleenkin sairaus. Onko diagnoosikoodi siis tyhjentävä vastaus kysymykseen sairaudesta? Voidaan myös todeta, että henkilö joka tarvitsee elämässään apuvälineitä on sairas. Jos joku tarvitsee kainalosauvoja, pyörätuolia tai kuulokoj...

Ulkona sataa. Siellä sataa, sataa ja sataa. Tämä talvi on ollut poikkeuksellisen sateinen. Tänä talvena on satanut kaksi kertaa sen minkä tavallisena talvena. Metsässä on paikoitellen vettä puoleen sääreen, eikä poluille ole mitään asiaa ilman kumisaappaita. Vesi rakentaa teihin kuoppia viedessään asfaltin mennessään... vähitellen näitä kuoppia oppii väistelemään ja autojono näyttää koomiselta kun kaikki tottuneesti kiertävät reiät tien pinnassa. Vuoristossa ja rannikolla vesi on pyyhkinyt mukaansa kokonaisia teitä. Sade on yksi niistä harvoista asoista joita täällä mitataan samoin kuin siellä... lokakuun alusta meillä on satanut 1016mm, keskimäärin 226mm kuukaudessa ja 7mm päivässä - jos jokaisena päivänä sataisi. Todistettavasti aina ei sada, välillä paistaa myös aurinko. Käytännössä meillä sataa saman verran kuin Brittein saarilla . Sade on erilaista, ja meidän ilmasto on lämpimämpi. On lämmintä. On vihreää. On sammakoita. Paljon sammakoita. Ihania sammakoita. Tältä ne kuulosti ...

Monesti kun joku asia jää hautumaan mieleen, se muhii ja kypsyy ja lopulta siitä kirjoittaminen on helppoa ja soljuvaa, tai sit se takkuaa edelleen. Sanoja on vaikea löytää ja vaikka ajatus olis kuinka valmis, on sen muokkaaminen sanoiksi, niin että se tulee oikein – vaikeaa. Tämä on kirjoitus elämästä. Se on kirjoitus onnesta, onnellisuudesta ja siitä miten joskus on vaikeaa nähdä miten etuoikeutetussa asemassa sitä on. Miten joskus on vaikeaa nähdä metsää puilta. Miten joskus ahdistus hiipii hiljaa paikalle vieden maailmasta värit, miten ihminen voi unohtaa miten ollaan onnellinen. Kuluneella viikolla vietin puolitoista päivää kotona sairaan lapsen kanssa. Lapsi sairasti. Minä pidin sylissä, ja meillä oli oikeastaan tosi mukavaa. Silloinkin kun se oksensi ja huokaisin helpotuksesta kun sain oksut kahlittua maton sijasta untuvapeitolle. Meillä oli mukavaa, ja siihen mukavuuteen kuului mahdollisuus jutella myös sellaisten ihmisten kanssa, joitten kanssa jutusteluun on ny...

niitä on taas ainakin satoja tuhansia... Aamulla töissä sirottelen suklaakonvehteja jokaisen työtoverin näppikselle – salaa. Yhdeltätoista ne on selvittäneet kuka on tän Valentinen yllärin takana ja mun sähköposti täyttyy kiitoksista. Myhäilen itsekseni... on perjantai, ja edessä pitkä viikonloppu. Maanantaina on ”President’s Day” – Yhdysvaltain ensimmäisen presidentin George Washingtonin synttärit. Todellisuudessa ne synttärit oli helmikuun 22. mutta kyllä tää vapaa mulle sopii. Sunnuntaina juhlitaan Pyhää Valentinusta, tais siis sitähän on juhlistettu koko kuluva viikko kouluissa ja työpaikoilla, ja sunnuntaina on sitten vuorossa se rakkauden juhla. krookukset kukkii, ja narsissitkin kukkisivat jos se kuistin alla asuva jänis ei kävis niitä syömässä Meillä on virallisen epävirallisesti kevät. Virallinen kevät alkaa kevätpäiväntasauksesta, mutta se ihan oikea kevät alkaa helmikuun puoliväliin mennessä. Pihalla kukkii krookukset, hortensiat kasvattaa lehtiä, ja p...

Microsoftin CEO Satya Nadella pukeutuu töihin rennosti. Uuden koneen myötä pääsen taas käsiksi kuviin, ja ennen kaikkea kuvankäsittelyyn. Keskiviikon kunniaksi, puolivälissä työviikkoa kun ollaan avaan vähän amerikkalaista työpukeutumista. Tai ei, avaan pohjoisen länsirannikon työpukeutumista. Työpukeutumisessa länsirannikko on rennompaa kuin muu maa. Osin huomattavasti rennompaa. Rahoitusalalla täälläkin pukeudutaan työpaikalle ”business formal” – eli siihen tuttuun jakkupukuun, housupukuun, pukuun jne. Kun jossakin törmää mieheen tai naiseen tummassa puvussa on melko varmaa että tämä työskentelee pankissa, pörssissä, vakuutusyhtiössä tai rahoitusyhtiössä. Ei täällä kukaan muu. Sitä toista ääripäätä edustaa teknologiatyöntekijät. Taannoin seisoin Fredden työpaikan hississä ja ihailin salaa yhtä takkutukkaa rikkinäisissä farkuissaan ja sandaaleissa paljasjaloin... jannun lätkässä tais lukea Senior Program Manager. Shortsit ja t-paita, ne sandaalit ja tennarit edustaa t...