sunnuntai 14. helmikuuta 2016

onnellisena hetkenä



Monesti kun joku asia jää hautumaan mieleen, se muhii ja kypsyy ja lopulta siitä kirjoittaminen on helppoa ja soljuvaa, tai sit se takkuaa edelleen. Sanoja on vaikea löytää ja vaikka ajatus olis kuinka valmis, on sen muokkaaminen sanoiksi, niin että se tulee oikein – vaikeaa.

Tämä on kirjoitus elämästä. Se on kirjoitus onnesta, onnellisuudesta ja siitä miten joskus on vaikeaa nähdä miten etuoikeutetussa asemassa sitä on. Miten joskus on vaikeaa nähdä metsää puilta. Miten joskus ahdistus hiipii hiljaa paikalle vieden maailmasta värit, miten ihminen voi unohtaa miten ollaan onnellinen.

Kuluneella viikolla vietin puolitoista päivää kotona sairaan lapsen kanssa. Lapsi sairasti. Minä pidin sylissä, ja meillä oli oikeastaan tosi mukavaa. Silloinkin kun se oksensi ja huokaisin helpotuksesta kun sain oksut kahlittua maton sijasta untuvapeitolle. Meillä oli mukavaa, ja siihen mukavuuteen kuului mahdollisuus jutella myös sellaisten ihmisten kanssa, joitten kanssa jutusteluun on nykyään vaikeaa löytää yhteistä aikaa. Niiden oma-aika, se aika ystäville kun on päivällä, silloin kun mä olen töissä. Ja kun mä olen kotona on niillä aviomiesaikaa illalla ja perheaikaa viikonloppuina. Aviomiesaikana keskitytään aviomieheen, perheaikana tehdään asioita perheen kanssa.



Joku tarkoitus tälläkin sairastamisella oli, sillä kysymys siellä luurin päässä oli että koenko mä olevani onnellinen. Miksi kysyt? Kysyjä kysyy, koska ne on kohta vuoden käyneet pariterapiassa ja niillä on selkeästi terapeutti joka on kokenut, joka näkee, ja uskaltaa sanoa asioita joista joku muu vaikenisi. Jokaisessa parisuhteessa on aina välillä hiekkaa kengässä. Tottakai on. Tässä tarinan parisuhteessa hiekkaa tulee kenkään kahdesta asiasta. Ensimmäinen on lapset. Ensinnäkin isän totaalinen kyvyttömyys ottaa osaa perheen arkeen ja siitä kumpuava näköalattomuus toisen lapsen ongelmiin. Isän mielestä lapsi on ihan tavallinen. Äidin mielestä, ja sen pariterapeutin mielestä lapsi on erityisen tuen tarpeessa.

Toinen kitkan aiheuttaja on raha. Raha epäilemättä aiheuttaa kitkaa monissa perheissä. Useimmiten rahan puute, enemmän kuin raha. Tässä perheessä rahaa on ihan varmasti riittävästi, mutta aviopuolisojen näkemys siitä miten rahaa käytetään on ristiriitainen. Kumpikin perheen aikuisista on kasvanut alemman keskiluokan perheessä. Toinen yksinhuoltajan lapsena, toinen alemman tason virkamiesperheessä. Perustoimeentulo on ollut turvattu, mutta luksus on jäänyt jollekin muulle.

onnellinen hetki


Mitä tarkoittaa olla onnellinen? Miltä se tuntuu? Kuinka paljon varallisuutta on tarpeeksi? Koska toimeentulosta ei enää tarvitse kantaa huolta? Kysyjä toteaa että vois olla onnellinen ja lakata huolehtimasta jos pankissa olis kaksi miljoonaa. Useimmille kaksi miljoonaa on utopistinen summa. Monelle kaksi tonnia pankkitilillä on jo huimasti, puhumattakaan kymmenistä, saati sadoista tuhansista. Onni on kuitenkaan harvemmin numero. Onnellisuus ei löydy pankista. Raha helpottaa monia asioita, mutta jos elämää varjostaa jatkuva pelko menettämisestä on mahdotonta olla onnellinen. Pariterapeutti oli kysynyt ystävältä onko tämä koskaan kokenut olevansa onnellinen...

Ystävä kysyy multa puhelimessa mitä tarkoittaa olla onnellinen? Onko kukaan oikeasti, aidosti onnellinen? Vastaan ettei kukaan kai ole AINA onnellinen, mutta kyllä mä nyt koen olevani onnellinen. Kysyn onko ystävä koskaan kokenut sellaista ylitsevuotavaa, päätähuimavaa onnen tunnetta... sellaista joka peittää aaltona kaiken alleen ja saa elämän tuntumaan täydelliseltä – edes hetken. Ystävä kysyy koska sellaista pitäis tuntea, tai koska mä sit tunnen tällaista. Vastaan että aamuauringon paistaessa puitten oksien lävitse metsässä, ajaessani aamuisin töihin tai iltaisin kotiin. Katsoessani leikkiviä lapsia, halatessani nukkuvaa lasta, ottaessani Freddeä kiinni kädestä. Ystävä ei tiedä mistä mä puhun. Ystävä sanoo että terapeutin mielestä se on ahdistunut ja että sen omasta mielestä se on vaan realisti. Totean ettei jatkuva menettämisen pelko ole realismia. Kyllä. Töitä tulee ja töitä menee. On ylämäkiä ja alamäkiä, mutta keskimäärin edellytykset selviytyä on kuitenkin huimasti keskimääräistä paremmat.

onnellinen hetki


Se sanoo ettei se ole masentunut. Sanon etten mä ajatellutkaan että se olis. Terapeutti oli puhunut lääkehoidon kokeilemisesta. Vastaan ettei se ota jos ei annakaan. Voi kokeilla, ja jos se ei toimi niin sit tietää ettei se toimi. Ystävä kokee ettei se tarvitse lääkehoitoa, ettei sillä ole mitään vikaa, mutta kuitenkin on se valtava pelko, se joka latoo hiekkaa parisuhteen rattaisiin ja kaihertaa kaikkea. Vähitellen ajatus siitä ettei vaimo jaksa katsoa miestä on kääntymässä siihen että mies haluaisi vaimon joka voisi edes hetkeksi hellittää, päästää irti, luottaa siihen että elämä kyllä kantaa ja olla onnellinen.

onnellinen hetki


Ihan toisaalla...

Työtoveri joutuu aamulla auto-onnettomuuteen. Me jännitetään työpaikalla tietokonetomografian tuloksia. Niskassa on paha retkahdusvamma, kylkiluita on murtunut, mutta aivot on lopulta onneksi kunnossa. Enää ei ole autoa. Enää ei ole keinoa päästä töihin. Tämän ihmisen elämäntilanteessa ei voi vain kävellä autoliikkeeseen ostamaan uutta autoa. Elämä on selviytymistä päivästä toiseen. Iltapäivällä saan tekstarin: ”Olis voinut käydä hulluminkin. Auto on kuitenkin vaan peltiä ja asiat kuitenkin aina järjestyy jotenkin.”


Onnellisuus syntyy luottamuksesta elämään. Uskaltamisesta.



12 kommenttia:

  1. Jos sillä sun kaverilla on aivoissa epätasapaino vaikkapa perinnöllisesti...taipumus ahdistukseen ja melankoliaan. Jos sillä on liian vähän serotoniinia tms aivoissa ja siksi sen on vaikeaa tuntea itsensä luottavaiseksi ja onnelliseksi.

    Eikö sinullakin ollut pelkäävä ja vaikka mistä ahdistuva olo ennen kuin aloitit ns onnellisuuspillerit eli serotoniinin tuotantoa lisäävät mielialalääkkeet kuten aiemmin kerroit? Pystyitkö kokemaan itsesi yleensä/joskus tai juuri koskaan onnelliseksi silloin kun et syönyt noita onnellisuuspillereitä?

    Lasketaanko pillereillä tai alkoholilla tms hankittu onnellisuusolo aidoksi onnellisuudeksi? Määritelläänkö onnellisuus niin, että on onnellinen olo luonnollisessa lääkitsemättömässä tilassa vai käykö doupattukin onnellisuuden olo?

    Kaikillehan onnellisuuspillerit eivät edes sovi ja monilla ne menettävät ajan myötä tehonsa tai tulee pahoja sivuvaikutuksia. On kai niitä muitakin tapoja saavuttaa onnellinen olo kuin pillerit, mutta ehkä ei kaikilla.

    Ajattelen että taipumus olla tyytyväinen ja onnellisen oloinen tai melankolinen ja ahdistunut on pitkälti perinnöllistä, mutta myös elämän kokemukset ja lapsuus voivat tietenkin vaikuttaa siihen.

    Itse en osaa laskea varsinaisesti onnellisten joukkoon sellaisia, jotka kykenevät olemaan ahdistumatta tai masentumatta vain joittenkin pillereitten turvin ja ilman pillereitä olisi ahdistunut ja huono olo.

    Enhän laske sydänlääkettäkään syöviä sydämeltään kunnossa oleviksi ja terveiksi, vaikka he lääkkeen kanssa pärjäilevät ja kokevat voivansa hyvin.

    En tiedä, ehkä olen määrittelyasioissa liian perfektionisti. sinänsähän on joka tapauksessa hyvä, jos pystyy kokemaan onnellisuutta, vaikka sitten edes lääkkeiden avulla.

    Kiitos kiinnostavasta ja ajatuksia herättävästä kirjoituksesta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Määrittelyasioissa nyt kai on noin yleensäkin vaikeeta vetää ehdottomia viivoja. Onko lapsi jolla on downin syndrooma sairas? Monella on liitännäissairauksia, mutta harvan downlapsen vanhemmat loppupeleissä kuitenkaan pitää lastaan absoluttisesti sairaana.

      Jos jätetään sivuun pykiatriset ongelmat ja katsotaan ihan fysiologisia, perinnöllisiä ”virheitä”; mulla on geneettinen mutaatio jossakin kohdassa. Se aiheuttaa sen että mun veri hyytyy väärin, ennen kaikkea se hyytyy väärässä kohdassa ja väärään aikaan. Ilman lääkitystä, saisin keuhkoveritulpan tai aivoinfarkit ja kuolisin, lääkityksellä näin ei käy. Olisiko jotenkin aidompaa olla syömättä lääkitystä? Koenko olevani sairas? En, sillä vaikutus mun tavalliseen elämään on olematon... tai siis extreme urheilulajit on syytä jättää väliin, mutta en ehkä muutenkaan koe valtavaa tarvetta hyppiä silloilta tai ajaa vuorenrinnettä alas polkupyörällä.

      Olisiko siis luonnollisempaa ja jotenkin aidompaa olla onneton, koska mun perimässä on taipumus ahdistuneisuushäiriöön. Elämää jatkuvan ahdistuneisuuden kanssa on vaikeaa kuvailla, mutta ehkä lähimmäksi pääsee ajatus siitä, että päivästä toiseen olet keskellä kauhuelokuvaa, sitä kohtaa missä pelottava musiikki rakentaa tunnelmaa, juuri ennen kuin paha hyökkää jostakin pimeydestä – aina ja ikuisesti...

      Olkoon sitten epäaitoa, mutta valitsen mieluummin veren joka ei hyytyile miten sattuu ja elämän ilman jatkuvaa kauhua, silläkin uhalla että joku kokee sen epäaidoksi. Kaikille onnellisuuspillerit eivät sovi, mutta monelle sopii. Psykiatrisia ongelmia ei ylitäätään pitäisi hoitaa pelkällä reseptillä, ilman seurantaa yhtään sen enempää kuin mitään muutakaan.

      Kun sinulla on päänsärky, otatko särkylääkkeen vai kärsitkö mieluummin aidosta päänsyrystä?

      Poista
    2. En tarkoittanut ollenkaan sitä, ettei ahdistunut tai masentunut saisi käyttää mielialaääkitystä tms, esim ns onnellisuuspillereitä. Halusin pohtia asiaa vähän niin kuin filosofiselta kantilta. Miten onnellinen ihminen voitaisiin määritellä...

      Itsekin olen vuosia sitten kärsinyt ahditsuksesta ja masennuksesta. Olin jopa jokusen viikkoa sairaalassakin siitä syystä. Käytin myös alle vuoden ns onnellisuuspillereitä eli mielialalääkkeitä. Silloin minulla oli päällä diagnoosit, kävin terapiassa ja söin niitä pillereitä. Ne vaikuttivat siten, että en ahdistunut helposti, enkä ollut niin tempperamenttinen käytökseltäni kuin luontaisesti. Olo oli myös aika tasainen, isoimmat huiput tasoittuivat kumpaankin suuntaan.

      Koin onnen hetkiä silloin ja olin kokenut niitä aiemminkin ja jälkeenkin päin. Olisinko silloin määritellyt itseni onnelliseksi ihmiseksi. Olen ehkä sen verran autistinen tyyppi, että koin, että niin kauan kun syön pillereitä, jottein ole ole kauhean ahdistunut, en voi määritellä itseäni varsinaisesti onnelliseksi. Tämä näin, koska en saanut otetta todellisiin tunteisiini kovin hyvin. En tiennyt miten kokisin elämäni ilman niitä pillereitä.Olo oli paljon tasapaksumpi kuin tavallisesti. Olo oli erilainen tavalliseen luonteeni reagointitapaan verrattuna. Sittemmin jätin pillerit pois ja muutuin taas herkemmin reagoivaksi ja herkemmäksi sekä tempperamenttisemmaksi.

      Nyt tiedän, missä mennään, kun mikään aine ei muunna aivokemiaani. Nyt tuntemukseni kumpaankin suuntaan ovat vahvempia ja jos ja kun koen tyytyväisyyttä ja onnea, tiedän sen tulevan itsestäni ja siitä mitä luontaisesti koen, eikä esim alkoholihumalasta tai serotoniinin lisäyksestä aivoihini. Tiedän missä mennään ja se sopii minulle. Nyt sanon itseäni onnelliseksi, jos niin koen.

      Lääkitys päällä sanoin potevani ahdistushäiriötä /masennusta, joka pidettiin lääkkeillä kurissa, jolloin olo oli ihan OK. En lääkkeet päällä oikein osannut luottaa tunteisiini ihan samoin kuin humaltuneena koen tunnetilani pitkälti alkoholin vaikutuksesta riippuviksi. Tiesin myös, että lääkkeitten vaikutus usein hiipuu ja monille tulee ikäviä sivuvaikutuksia ja pitkäaikaisvaikutuksetkin arveluttivat. Kun lopetin lääkkeet jotenkin itse koin palanneeni tavalliseksi itsekseni. Nyt tiedän olenko onnellinen vai en ilman kemiallista vaikuttamista.

      On ihan jännää lukea näkökulmaa, jossa ihminen, joka syö mielialalääkettä kuvailee itseään onnelliseksi. Miksipä sitä ei noinkin voisi ajatella ja ehkä jopaparempi niin. Itse olen aina kokenut, että silloin on onnellinen, kun siihen kokemukseen päästäkseen ei tarvitse kemiallista lääkettä. Mutta, jos joutuu käyttämään lääkkeitä, niin on varmaan hyvä pystyä ajattelemaan kuten sinä.

      Muutenkin mulla on näköjään eri tapa ajatella kuin sinulla. Itse ajattelen aina Downin
      syndroomaa potevat sairaiksi ja samoin autistiset ihmiset. Lapsellani on Asperger ja kyllä minä sitä ihan sairautena olen aina pitänyt, en vain erilaisuutena.

      Mietin siis näitä määrittelyjä kuten monet as-tyyppiset persoonat tykkäävät miettiä. En siis pohtinut aiemminkaan kommentissani sitä pitäisikö ihmisen jäädä luontaisesti kärsimään olotilaansa, vaikkapa verenhyytymishäiriöstä. Moni ihminenhän kuolisi jo synnytyslaitoksella, jos kaikki pitäisi mennä niin kuin luonnostaan eli puuttumatta mitenkään asioitten kulkuun.

      Se on sitten asia erikseen miten ja millä tyylillä kukin haluaa itseään hoidettavan. Kiinnostavia nämä kirjoituksesi. Niistä herää paljon ajatuksia.

      Poista
    3. Aah... kiitos selvennyksestä, ja pahoittelut että ymmärsin väärin. Mä en itse tosiaankaan koe olevani sairas, ja se että aivokemiaa vähän rukataan kun se omasta takaa tuppaa olemaan vähän vinksallaan ei mulle tarkoita sitä etteikö kokemus onnellisuudesta olis aitoa. Oikeastaan mä itse koin sen aivokemiallisen häiriön aiheuttaman kohtuuttoman ahdistuneisuuden epäaidoksi ja virheelliseksi olotilaksi. Miksi? Koska, järjellä ymmärsin ettei niissä tunteissa ja ajatuksissa ollut mitään järkeä, ja omalla tavallania aivan tolkuttoman rationaalisena ihmisenä kärsin ennen kaikkea siitä "järjettömyydestä" ehkä eniten.

      Downin sydroomaa ei podeta, eikä kai autismiakaan, ei ainakaan mun näkökulmasta. Flunssaa voi potea, ja vatsatautia, ja päänsärkyä tai lihaskipua. Haluaisin kyetä hyppäämään sun visiohon ja pystyä ymmärtämään sen miksi koet lapsesi sairaaksi. Meidän lapset on erilaisia, mutta ei ne kyllä sairaita ole.

      Poista
    4. Koen lapseni sairaaksi, koska hänen autistiset aivonsa tuottavat näitä autismin oireita, joista monista hän siis kärsii:

      "Keskeisiä vaikeuksia
      Neurokognitiiviset puutteet. Autismikirjon häiriöitä sairastavien kognitiiviset kyvyt poikkeavat normaalisti kehittyvien kyvyistä. Erot voivat liittyä perustaitojen ja korkeamman tason prosesseihin (Bowler 2012). Perustason prosesseissa erilaisuutta ilmenee tarkkaavuudessa, havaintokyvyssä ja muistitoiminnoissa. Tarkkaavuuden osalta autismikirjon häiriöitä sairastavat ovat taipuvaisempia kiinnittämään huomiota yksityiskohtiin ja heillä on vaikeuksia siirtää kiinnostuksen kohdetta kokonaisuuksiin. Yksityiskohtien havaintokyky heillä taas on osittain tarkempikin kuin normaalisti kehittyvillä, mikä voi tuottaa hankaluuksia kommunikaatiossa niiden kanssa, joiden havainnot eivät ole yhtä tarkkoja. Nämä tarkkaavuuteen ja havaitsemiseen liittyvät poikkeavuudet johtavat myös hieman erilaisiin muistitoimintoihin (Bowler 2012).

      Korkeamman tason kognitiivisten kykyjen erilaisuutta on pyritty selittämään ja ymmärtämään mielen teorian, sentraalisen koherenssiteorian ja eksekutiivisen teorian avulla. Mielen teorian mukaan näillä henkilöillä on vaikeuksia ymmärtää toisten uskomuksia, aikomuksia ja tuntemuksia. Tämä ilmenee muun muassa vuorovaikutuksen ja sosiaalisen kielen ymmärtämisen ja käytön ongelmina. Sentraalinen koherenssiteoria selittää oireiden syyksi kokonaisuuksien hahmottamisen vaikeuden. Autismikirjon häiriöitä sairastavat havaitsevat ympäristönsä yksityiskohtina eivätkä pysty muodostamaan havainnoistaan kokonaisuuksia. Tämä näkyy myös kielen käytössä ja ymmärtämisessä: esimerkiksi kertomuksen keskeinen sanoma jää ymmärtämättä, mutta yksittäiset sanat ja asiat voivat jäädä tarkasti mieleen. Eksekutiivisen teorian mukaan autismikirjon häiriöitä sairastavilla on vaikeuksia toiminnanohjauksessa, johon kuuluvat muun muassa päämäärän valitseminen, toiminnan suunnittelu ja suunnitelman toteutus, tarkkaavuuden suuntaaminen ja ylläpito sekä tehdyn toiminnan arviointi. Vaikeudet näkyvät esimerkiksi toimintoihin jumittumisena ja vaikeutena muuttaa suunnitelmia tilanteen mukaisesti (Kerola ym. 2009, Loukusa 2011, Bowler 2012).

      Aistipoikkeavuudet. Autismikirjon häiriöitä sairastavilla sensoriset poikkeavuudet ovat yleisiä. Niitä ilmenee aistien ali- ja yliherkkyytenä jopa 73 %:lla potilaista (Jasmin ym. 2009). Hypo- ja hypersensitiivisyyttä esiintyy kaikkien aistien alueilla. Vanhempien kertoman mukaan lähes neljäsosalla autistisista pikkulapsista ilmenee hyposensitiivisyyttä, yhtä monella hypersensitiivisyyttä ja lähes puolella sekä hypo- että hypersensitiivisyyttä. Autismikirjon häiriöitä sairastavilla esiintyy myös sensorisen integraation puutetta, jonka anatomisena pohjana ovat todennäköisesti aivorungon poikkeavuudet, erityisesti harmaan aineen rakenteissa. Toisaalta yliherkkyys voi olla osa autististen aivojen hyperreaktiivisuutta, joka saattaa johtaa tarkkaan yksityiskohtien havaitsemiseen ja muistamiseen sekä erityiseen tarkkaavuuteen. Kortikaalisten eksitatoristen neuronien lisääntynyt lukumäärä voi johtaa sensoriseen ylireagoivuuteen ja kohtausalttiuteen (Hughes 2009). Aistipoikkeavuudet saattavat altistaa negatiiviselle käyttäytymiselle, masennukselle ja ahdistukselle (Ben-Sasson ym. 2008).

      Kielenkehityksen vaikeudet. Autismikirjon häiriöihin ja erityisesti lapsuusiän autismiin liittyy usein auditiivisen kanavan poikkeava kehitys, mikä ilmenee äänteiden erottelun vaikeutena. Lisäksi se vaikuttaa sekä puheen tuoton että vastaanoton kehittymiseen (Rapin ja Dunn 2003). Kaikille lapsille ei kehity puhekieltä lainkaan. Auditiivisen kanavan puutteiden vuoksi lapsi keskittyy visuaalisiin viesteihin, joiden avulla hän pyrkii jäsentämään maailmaa. Autismikirjon häiriöitä potevilla lapsilla ja nuorilla esiintyy puheessaan usein ekolaliaa, juuttumista ja pitkiä yksinpuheluita..."

      Lähde:

      http://www.duodecimlehti.fi/web/guest/arkisto?p_p_id=Article_WAR_DL6_Articleportlet&p_p_action=1&p_p_state=maximized&viewType=viewArticle&tunnus=duo10395



      Poista
    5. Jatkuu:

      Duodecim-lehden asiantuntijalääkäreittenkin mielestä ihminen siis SAIRASTAA autisminkirjon häiriötä, ei se ole heistä vain harmitonta erilaisuutta.
      Kyllä lapseni mieluummin omistaisi terveet aivot ja terveen neurologian eikä hän mielellään ole kärsinyt näistä autismin elämää hankaloittavista oireista.

      Näin meillä koetaan ja lääkäritkin määrittelevät autisminkirjon häiriöt sairaudeksi, mutta totta kai sinä voit katsoa asiaa eri lailla, jos se tuntuu paremmin sopivan sinulle.

      Itse koen että terve ihminen ei tarvitse hoitoa tai kuntouttamista, mutta jos sairastaa jotain, niin yleensä tarvitsee hoitoa ja kuntouttamista.

      Poista
    6. Kokeeko lapsesi itsensä sairaaksi? Ja kyllä. Tottahan näillä kaikilla on omat diagnoosinsa, ja siltä kannalta katsottuna ne ovat sairauksia. Mutta mikä on henkilön oma kokemus omasta terveydentilastaan on huomattavan paljon häilyvämpi käsite. Sinä koet että lapsesi on sairas. Minun kokemukseni on toisenlainen. Kumpikin kait yhtä oikeutettuja, vaikka meidän on vaikeaa ymmärtää sen toisen näkökulmaa.

      Poista
    7. Kyllä hän on kokenut itsensä sairaaksi mm seuraavista syistä: kun ei ole pystynyt keskittymään asioihin normaalilla tavalla ja monet elämän asiat ovat siitä kärsineet. Kun omantoiminnanohjaus on takkuillut ja asioita ei ole saanut tehdyksi normaalilla tavalla, kyllä hän siitä on sitä autismiaan syyttänyt ja valitellut sukuperimäänsä.

      Kyllä hän ei ole kokenut itseään "ihan terveeksi", kun ei ole pystynyt olemaan paikallaan aina jalan vähintään vipattaessa levottomasti tai sormien hiplatessa jotain ja lopulta pitää hyppiä, pomppia, juosta, lähteä vaeltamaan tms, vaikka tilanne muuta vaatisi.

      Kyllä hän on kokenut itsensä sairaaksi sisarusten kiljuessa hänelle, kun hän on jälleen kerran tehnyt pakkomielteen omaisesti jonkun oudon asian, josta kaikki ovat häntä kieltäneet ja johon kaikki ovat kypsyneet totaalisesti. Joku pakottava impulssi, kun on iskenyt ja hän on toistellut jotain sanoja, niin että muut ovat käskeneet hänen mennä saunaan...joo, on hän tuntenut itsensä sairaaksi.

      Kun nappien kiinni pano ihan sattui nuorempana sormiin voimakkaan aspergeriuteen liittyvän aistiyliherkkyyden takia eikä siksi onnistunut ajallaan, joo, kyllä hän koki itsensä sairaaksi. Hän on kokenut itsensä sairaaksi, kun sosiaalisissa tilanteissa on ollut niin estynyt, että on vältellyt monia kivojakin tapahtumia, jottei tulisi kiusaantuneita tilanteita, joita hän ei ole kestänyt. Hän on harmitellut, kun Aspergerin oireyhtymä-sairaus on rajoittanut ja hankaloittanut yhdellä sun toisella tavalla hänen elämäänsä. Hänestä olisi ollut kiva syntyä ihan terveenä ilman monia haittoja, mitä Asperger-sairaudesta on seurannut.

      Monet Asperger-lapset ovat myös usein kovin ahdistuvaisia, monia asioita jopa sairaalloisesti pelkääviä ja saavat kaikenmaailman juuttumiskohtauksia. Tuskinpa nämä ahdistuneet aspergerlapsetkaan tuntevat itseään kovin terveiksi ahdistustiloissaan tai käyttäydyttyään kovin omituisesti ja tajuttuaan sen, etteivät oikein osaa käyttäytyä järkevällä ja tarkoituksenmukaisella tai luontevalla tavalla sosiaalisissa tilanteissa.

      Sairaus ei ole aina vain pelkästään fyysistä, kyllä neurologiset oireet ja assiin usein liittyvät psyykkisetkin oireet ovat sairautta . Miten asia muuttuisi paremmaksi sillä, että neurologista sairautta kutsuttaisiin vain erilaisuudeksi? Yhtä hyvinhän voi masentua siitäkin, että on niin erilainen tavalla, jolla ei haluaisi olla. Kun sitä kärsimyksen syytä sanoo sairaudeksi (mikäli se sairaus on), niin ainakaan ei niin helposti syyllistä itseään tai muita, miksi joissakin asioissa autistinen henkilö ei edisty tai muuta toimintaansa. Ja autistinen ihminen on itselleen armollisempi, kun tajuaa, ettei muuten vain laiskuuttaan tai piittaamattomuuttaan ole niin erilainen ja usein muita häiritsevä käytökseltään vaan se sairaus saa toimimaan ja kokemaan asioita poikkeavasti. Näin meillä on koettu.

      Poista
  2. Voi tuota sinun ystävääsi. hänen tilanteensa ei vaikuta miltään asenneongelmalta vaan jo aika sairaalloiselta tilalta. Onhan epätervettä, jos on kroonisesti toimeentulosta huolissaan ellei tilillä ole kahta miljoonaa.

    Voiskohan kyseessä olla jotain tämän suuntaista:

    yleistynyt ahdistuneisuushäiriö

    https://fi.wikipedia.org/wiki/Yleistynyt_ahdistuneisuushäiriö

    tai anhedonia

    https://en.wikipedia.org/wiki/Anhedonia

    tai dystymia

    http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=ama00014

    Vaikuttaa siltä, ettei hän oikein saa iloa elämästä, jos ei nimittäin pysty kokemaan onnellisuutta. Ja tottakai jatkuva huolestuneisuuden tunne syö tyytyväisyyden ja ilon tunnetta. Jotain on varmasti syvällisesti vialla. Ehkä ihminen itse on niin tottunut ja turtunut olotilaansa, ettei ymmärrä, että se voi olla jo jopa ihan sairautta. Toivottavasti ystäväsi saa apua ja puoliso ei jätä häntä hänen mahdollisen sairautensa vuoksi.

    Ei häntä miehen ainakaan tulisi syyllistää. Eihän hän tahallaan tuollainen ole. Kaikkihan haluaisvat kokea iloa, onnea ja nauttia elämästä, mutta joillekin se on vaikeaa, esim jos ahdistuu helposti. Jollakin kontrollin tunteella moni sitten hakee turvallisuuden tunnetta,mutta liiallinen kontrollin tarve voi vain ahdistaa liikaa. Ilman ammattiapua tuollaisesta tilanteesta olisi varmastikin vaikea päästä eteenpäin. Toivotaan, että apu löytyisi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En ole lääkäri enkä siksi lähde veikkaamaan, mutta joo, varmasti sitä pariterapeuttia on tässä kohdassa hyvä kuunnella ja pohtia asiaa ihan tosissaan, ja näin ystäväni tekeekin.

      Mä näen ton tarpeen saada ne kaksi miltsiä sinne pankkiin vähän samalla tapaa kuin anorkesiapotilas laihduttamisen. Kun yksi tavoite on saavutettu, on edessä seuraava ja kahdesta miljoonasta tulee kolme ja neljä ja viisi... vielä vähän, ja sitten voin olla onnellinen. Ongelman ydin on siis jossakin ihan muualla kuin rahasummassa.

      Mies ei syyllistä vaimoaan, mies haluaa auttaa ja on omalla tavallaan aivan mahtava puliso vaimolleen.

      Poista

Kokeillaan miten tää kommentointi sujuu näin... Kerro mitä mietit. Jos et halua rekisteröityä, olet tervetullut laittamaan mulle sähköpostia tahdonasiat@gmail.com, tai kommentoimaan Facebookin kautta.