Siirry pääsisältöön

henkilökohtainenpäivä

Lienee aika selvää että meidän elämä vaihtelee kreisin ja kaoottisen välimaastossa. Mulla työnantaja joustaa, kun on lasten lääkäreitä, leikkauksia, kipsejä, koiran sairastumisia ja muita. Niin joustaa myös Fredden maailma. ”Mä en nyt tänään pääse...”, on meidän kummankin työyhteisöissä tuttu lause. Viimeisten kuukausien aikana on venytty ja paukuttu kaikilla tahoilla.

Kun mä lähden aikaisin tai en tule, on syynä keskimäärin lapsi tai koira. Mulla ei ole omaa aikaa. En ole ehtinyt hammaslääkäriin vuoteen. Muutamaakin lääkäriä olen siirtänyt sen seitsemään kertaan ja siirrän varmaan taas uudestaan. Onneksi omalääkäri on sentään viereisellä klinikalla ja mä voi puhua lääkärini kanssa lounaan äärellä. Monien äitien tapaan, minä olen tärkeysjärjestyksessä viimeinen – aina. Ei pitäis ei, mutta käytännössä mikään muu ei vaan ole mahdollista.

Keskiviikkona tokaisin Freddelle että mä oon puhki. Että koko kesä on joo järjestyksessä, on puolikasta päivää ja sitä ja tätä, mutta meillä ei ole yhtään lomaa. Mun vähäiset lomat kun on jo valjastettu koulunalkuun. Fredde sanoo et pidetään lomaa, lähdetään johonkin muutamaksi päiväksi. Innostun.

Aamulla me pidetään Fredden kanssa puhelinpalaveria. Mä istun omien kalentereitteni kanssa ja se omansa. Ehdotan elokuun tokaa viikkoa, Fredde sanoo ettei se voi lähteä. Se ehdottaa elokuun ekaa viikkoa ja mä sanon et meillä on neljä lääkäriä paikalla ja koordinaattori lomalla – en voi olla poissa. Me selataan ja plärätään ja ehdotetaan. Lopulta löytyy kolme päivää, jotka käy kummallekin, meillä ei ole lääkäreitä klinikalla ja Freddenkin kalenterin pystyy järjestelemään. Huikkaan piällysmiehelle että haluun jutella kun sillä on aikaa.


Iltapäivällä mä istun sen huoneessa. Me puhutaan ensin sen lomasta, se on lentämässä perjantaiaamuna ennen päivänkoittoa kotiin Floridaan. Mä avaan keskustelun ja sanon et me mietittiin et pitäis varmaan olla vähän perhelomaa... Se vastaa et hän itseasiassa mietti ihan samaa, siis sitä ettei mulla ole yhtään lomaa perheen kanssa. Asia on selvä alle minuutissa. Sit sanon et mulla on toinenkin asia... että mä oon puhki... Se näyttää säikähtäneeltä sen sadasosasekunnin mikä menee siihen että saan jatkettua että en duuniin, vaan kaikkeen muuhun. Ja mä jatkan ettei meillä perjantaina ole yhtään lääkäriä talossa... ja Kylie sanoo et mahtava idea, pidä vapaapäivä ja tee jotakin kivaa. Näille päiville on on kaksi nimeä; "mental health day" tai vaihtoehtoisesti "personal day". Niitten ottaminen aina silloin tällöin on monessa työpaikassa suorastaan kannustettavaa, kukapa ei välillä tarvitsis vapaapäivää. Mies töissä, lapset leirillä. Vain minä ja Martta. 

aamiaista 

Tunnisteet:

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena....
Lähetä kommentti
Lue lisää

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion teh...
6 kommenttia
Lue lisää

valokuvissa kaikki on aina hyvin

Jokin aika sitten sain blogiini kommentin, joka jäi kummittelemaan mun mieleen. Kommentti oli ystävällinen ja lyhyt. Se ei haastanut mihinkään, oikeastaan se oli pelkkä toteamus, jossa kirjoittaja sanoi: ”Mä haluaisin elää sun elämää!” Nopeasti voisi vastata, että niin minäkin, mutta jäin silti miettimään sitä mielikuvaa, joka tulee vastaan niin sosiaalisessa mediassa kuin täällä blogissakin. Vuosi 2023 oli monella tapaa haastava, ei raflaavan katastrofaalinen, mutta ehkä enneminkin sellainen hiljaisen haastava. Kukaan ei kuollut – paitsi kissa – ei edes melkein. Kukaan ei sairastunut vakavasti – paitsi koira, mutta sekin on hallinnassa. Kaikki on ihan hyvin, vaikka oli hetkiä, kun teki mieli heittää hanskat tiskiin. Toisaalta vuosi oli myös ihana, ja kun katsoin taaksepäin, keräillen kuvia tähänkin kirjoitukseen ajattelin, että mulla on tosiaan aika ihana elämä. Olemme monessa etuoikeutettuja ja moni antaisi varmasti paljon saadakseen elää sellaista elämää kuin ne valokuvien tarinat k...
Lähetä kommentti
Lue lisää