Siirry pääsisältöön

kaikenlaisia vanhempia

Istun täydessä kahvilassa edessäni ämpärillinen kahvia. Kahvilassa on hälinää ja jokainen pöytä on täynnä sateisena lauantaiaamuna. Vastapaahdetun kahvin tuoksu leijailee kahvipaahtimon puolelta. Pöydän toisella puolella istuu toinen äiti. Sen toisen äidin lapset on mun lasten luokkatovereita, vanhempi kahdesta Tättiksen luokalla. Kaksi tuntia me istutaan siinä ja puhutaan lapsista, elämästä ja naiseudesta. Toinen meistä opettelee olemaan autistisen lapsen äiti. Mä kysyn miten se jaksaa. Se ei tiedä vielä. Mä sanon että muista pitää huolta itsestäsi, hanki myös itsellesi psykologi, kuuntele itseäsi ja muista että on oikeus tuntea kaikenlaisia tunteita. 



Illalla olen kutsuilla Tättiksen kanssa. Me sovitetaan vaatteita ja Tättis käy esittelemässä mulle löytöjään ja tuo mulle välillä sovitettavia. Alussa joku kysyi että missä sovitetaan, ja kun vastaus oli että ihan missä vaan, kaikki tosiaan sovittaa just tasan siinä - keskellä olohuonetta. Iso olohuone on täynnä eri-ikäisiä, näköisiä ja muotoisia naisia jotka kaikki juo skumppaa rennosti rintaliivisiltään tai pikkareissa. Useita en ole nähnyt aikoihin ja me halataan ja vaihdetaan kuulumisia. 

Me puhutaan taas lapsista, elämästä ja naiseudesta. Me puhutaan erityisopetussuunnitelmista ja toimintaterapiasta. Me puhutaan erilaisesta vanhemmuudesta. Ei kaikki puhu. Monella on niitä ihan tavallisia lapsia. Osalla on ihan tavallisia ja erilaisia sekaisin ja vähän erilaisia ja paljon erilaisia – kaikenlaisia lapsia. Lopulta joku heittää ilmaan kysymyksen, miksi meillä ei ole omaa ryhmää? Sellaista jossa vois kysyä ja puhua ja jakaa kokemuksia. Miksi me jokainen tehdään tätä yksin ja omilla tahoillamme? Miksei matkata yhdessä? Miksi me puhutaan näistä vaan silloin kun törmätään jossakin, eikä silloin kun tuntuu siltä?

Aamulla perustan meille ryhmän naamiksessa. Iltapäivällä jäseniä on jo toistakymmentä. Kaikenlaisten lasten kaikenlaisia vanhempia.

Säännöllisen epäsäännöllisesti saan sähköpostia vanhemmalta jonka lapsi on saanut, tai on saamassa diagnoosin. Näitä viestejä yhdistää tarve löytää joku joka kuulee ja kuuntelee, joku joka tietää ja tuntee, osaa neuvoa eteenpäin. Moni kysyy miten me ollaan päästy tähän pisteeseen, enkä mä oikeastaan osaa sanoa muuta kuin että työllä, rakkaudella ja kyyneleillä. Sattumalla on varmasti osansa ja tuurilla. Periksiantamattomuudella ja sisulla. Sillä että jatkaa silloinkin kun ei enää jaksa eikä halua. Ympärillä on ollut osaavia ihmisiä ja hyviä ystäviä, vertaistukeakin. Tärkeintä on ollut tietää ettei ole yksin.

Meidän elämä on monessa tosi tavallista, sellaista meidän tavallista. Enkä mä ajattele meidän lapsia mitenkää erilaisina jokaisena hetkenä jokaista päivää. Noin keskimäärin ne on vaan meidän lapsia. Diagnoosit tulee eteen poikkeustilanteissa, lääkäreissä ja kouluarvioissa. Muuten me ollaan Fredden kanssa vanhempia joilla on kolme lasta. Keskenään erilaisia ja kaikki ihania. Tavoitteena tarjota niille turvallinen, mahdollisimman hyvä lapsuus. Hätkähdän kun kirjoitan sinne naamisryhmään meidän kolmikosta, tuntuu kummalta katsoa kokonaisuutta; kolme lasta ja liuta diagnooseja. Siinä tietokoneen näytöllä se näyttää pelottavalta vaikka arki on kuitenkin aika toimivaa – keskimäärin.


Vähän myöhemmin nojaan auringonlämmittämään seinään. Kädessä on kylmä olut ja aurinko lämmittää. Kolmikko leikkii Martan kanssa nurtsilla siinä meidän silmien alla. Me mietitään kevättä ja puutarhatöitä. On sunnuntai. 


Kommentit

  1. Mä sain perjantaina luettua tämän blogisi läpi, kolme viikkoa siihen meni. Olen siis kolmen viikon aikana myötäelänyt teidän perheen iloja ja suruja vajaan 5 vuoden ajalta (tai oikeestaan sen 5 vuoden ajalta, koska viikonlopun aikana lukaisin vielä aiemman blogisikin tekstit). Nyt voin elää mukana sitten reaaliajassa. :)

    Tämän lukurupeaman jälkeen mulle on muodostunut jonkinlainen kuva susta ja teidän perheestä. Ehkä se olisi erilainen, jos tunnettaisiin oikeasti, ehkä ei. Päällimmäisenä mulla on mielessä, että teillä on mahtava perhe ja sä olet paras äiti teidän lapsille. Kuka tahansa ei selviä tollasesta hullunmyllystä vielä niin, että ulkopuolisellekin välittyy teidän perheen onnellisuus. Nostan hattua!

    Jatkan sun blogisi lukemista ja varmasti kommentoin myös jatkossa. Luen tosin lähinnä mobiililla ja jostain syystä mun kommentointini sitä kautta ei tunnu onnistuvan. Mutta enköhän mä silti aina aika-ajoin jätä merkkiä itsestäni. :)

    Tsemppiä opinnoista selviämiseen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oot kyllä aika huikee Ronja! Tervetuloa reaaliaikaan ;)

      Ja kiitos, kiitos kauniista sanoista. Mulle on tärkeetä että kaiken tän keskellä, elämän hullunmyllyssä näkyy se että me ollaan oikeesti ja aidosti onnellisia, että lapset on rakkaita ja tärkeitä ja elämä täyttä ja hyvää.

      Neljä päivää koulua vielä ja sit se iso koe joskus ensi viikolla... jaksaa, jaksaa, jaksaa...

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi