Siirry pääsisältöön

en jaksa - en ehdi

Meillä on yhtä kohtua kevyempi potilas.


Tättis kiikuttaa sateessa sylillisen liian pieneksi jääneitä mekkoja naapuriin ja takaisin tullessaan riisuessan sadetakkiaan kertoo että naapurin rinsessa jäi sinne innoissaan sovittelemaan uusia vaatteitaan. Mun sydäntä lämmittää että meidän liian pienet vaatteet saa uuden kodin kolmen talon päästä sen sijaan että ne jäis makaamaan jonnekin autotallin nurkkaan, odottamaan kirppistä jota ei koskaan tule.

Katson ikkunasta taukoamatonta sadetta, huokaan ja totean ettei me taideta tänäkään lauantaina pelata jalkapalloa. Nurmikenttä sopii tässä vaiheessa paremmin mutapainiin, eikä mulla ole aikaa tai halua yhdellekään infektiotaudille. Tättis on ollut yksissä harkoissa, jannut on kai pelanneet kolmasti. Mä luulen että me siirrytään takaisin tennikseen. Oliskohan Ollipollistakin pitämään mailaa... vai löytyiskö sille jostakin joku harrastus joka sopis meidän aikatauluihin ja joka olis sellaisessa lokaatiossa että sinne vois vielä päästäkin. Sunnuntaiaamu on pyhä, silloin minä juon kahvia. 

Harrastuspäivinä – jokatoinen tiistai ja torstai – meillä ollaan kotona illalla vasta kahdeksan tienoilla. Sen jälkeen mä laitan ruokaa, ja päivällistä syödään yhdeksään mennessä. Jos me harrastettais viitenä iltana viikosta, mä en olis koskaan kotona, eikä lapset olis ikinä nukkumassa ennen kymmentä. Meillä ei siis kauheesti harrastella arkena. Uuvun pelkästä ajatuksesta että tää olis jokaviikkoista, saati sitten päivittäistä.



Ehkä mä oon vaan vanha. Tai sit olen laiska. Mutta arkena, iltaisin, melkein mikä tahansa tuntuu liian paljolta työpäivän jälkeen. Herään aamuisin puolikuudelta, jos illalla lähden ystävien kanssa illalliselle  venähtää nukkumaanmeno puolilleöin ja ne rakkaat ja tärkeät tunnit unta jää alle kuuteen, se syö tuottavuutta seuraavina päivinä – kyllä päivinä, ei päivänä. Uni kun on tässä perheessä muutenkin edelleen kortilla. Harvassa on ne yöt kun kukaan ei herää ja tarvitse.


Kohtelen ystäviä tasapuolisesti. Tapaan kaikkia puhelimitse tai omalla työpaikallani lounasaikaan. En harrasta joogaa, kirjoitan ja vaellan metsässä Martan kanssa aamuvarhaisella ja viikonloppuisin. Leikkaan itse hiukseni koska kampaaja vie liikaa aikaa ja siellä käyminen on rasittavaa. Haaveilen hierojasta, mutten tiedä koska menisin ja pedikyyrikin jää puheeksi viikko toisensa jälkeen. Laitan ruokaa ja avaan hyvän viinin. Pyykit makaa vuorena kodinhoitohuoneessa yläkerrassa, selvitän ne siinä vaiheessa kun valitukset käy liian äänekkäiksi, ja vaativiksi. Viikonloput annan perheelle, lapsille ja asioidenhoitamiselle. Mun oma-aika on töissä, matkoineen viitisenkymmentä tuntia viikossa. 

Lahja entiseltä esimieheltä. Sana kuvastaa mua. 

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän