kuin viini vanhetessaan

Aamulla ne katsoo telkkaria keskenään pädiltä. 

Vanhemmuudesta, yksi lause on jäänyt soimaan korviin viimeaikoina. Olisin varmasti ohittanut sen olankohautuksella, mutta kun se tuli kahdesti. Sama lause. Ensin täällä, kolleegalta joka on jo isoäiti, ja sitten sieltä meren takaa, ystävän sanomana. Ensimmäistä pidin vähän rasittavana höppänänä, toista piti jo kuunnellakin ja myöntää että me tosiaan ollaan erilaisia – ihmisinä ja vanhempina.

Se meni jotenkin näin: ”Kuusivuotiaat on tosi rasittavia” Sisältö oli sama, niin englanniksi kuin suomeksikin, ja vasta kuultuani sen kahdesti ymmärsin että kokemus on aito, sydämestä kumpuava. Että kuusivuotias voi olla rasittava.

Mulla on kaksi kuusivuotiasta ja yksi kokemus aiemmasta kuusivuotiaasta. Mulle kuusivuotiaassa on jotakin maagista. Kuusivuotiaat on mahtavia. Ne kysyy ja ennen kaikkea kyseenalaistaa. Yhtäkkiä, mulla on syytä olla perusteet toiminnalle sillä en tosiaankaan ole enää ainoa tietolähde ja auktoriteetti lapseni maailmassa.

Lapsi ei enää ole samalla tavalla ohjailtavissa kuin se oli vielä kolmevuotiaana, tai nelivuotiaana. Se on kuusi, ja se tietää mitä se haluaa itsekin, ja osaa jopa perustella vaatimuksensa. Se tietää mikä on reilua ja epäreilua, eikä pelkää sanoa sitä ääneen. Joskus sitä ei huvita, ihan samalla tavalla kuin muakaan ei aina huvita.

Mä otin niille kuvan hissin korjauksesta.

Mulle kuusivuotiaan tai kahdeksanvuotiaan maailmatuska on helpompi kohdata kuin vauvan itku. Sen voi ratkaista puhumalla, keskustelemalla ja tarjoamalla omaa elämänkokemustaan. Vauvan kohdalla sille voi vaihtaa vaipan, antaa ruokaa, tyrkätä panadolia kurkusta alas ja hytkyttää toivoen että se lopulta hiljenee.

Me kuulutaan Fredden kanssa siihen ryhmään vanhempia joiden mielestä vanhemmuus paranee vanhetessaan. Vuodenvanha voittaa vastasyntyneen, kaksivuotias vuoden vanhan, kolmevuotias kaksivuotiaan jne. Toistaiseksi ei vanhemmuuden ongelmatkaan ole kasvaneet lasten mukana ja se yleisesti viljelty, odotas vaan momentin sisältävä: ”Pienet lapset pienet murheet, isot lapset isot murheet...” – on osoittautunut vääräksi. Vanhemmuus on parantunut kuin viini vanhetessaan ja kokemuksen karttuessa. Murheetkin, vaikka toisenlaisia eivät päihitä kooltaan sitä aikaa kun katsoin kellosta koska Fredde tulee kotiin ja olen selviytynyt taas yhdestä päivästä.

Illalla ne lukee mun kanssa sängyssä.