torstai 24. marraskuuta 2016

Norman Rockwell

On kiitospäivän aamu. Martta kuivattelee takan lämmössä sateen ja uinnin kastelemaa turkkiaan. Karpalokastike jäähtyy mariskoolissa ja kurpitsat paahtuu uunissa piirasta varten. Kalkkuna odottelee vuoroaan jääkaapissa. Tunnelma on vähän samankaltainen kuin Suomessa jouluaattona.

Eilen istuin lounaalla tärkeän ihmisen kanssa. Me puhuttiin elämästä, jaksamisesta ja siitä mite ulkopuolelta on vaikeeta joskus ymmärtää ettei kaikki ole hyvin vaikka ulkoisesti elämä on täydellistä. Se oli ihana, voimia antava lounas. Me päätettiin tehdä tästä tapa – syödä yhdessä lounasta kerran kuukaudessa.

Iltapäivällä istuin työtoverin huoneessa suljetun oven takana ojentaen nenäliinoja ihmiselle jonka ensimmäinen vakava parisuhde on päättymässä. Charlie ojensi ovenraosta teetä ja hoiti kolleegansa potilaat. Minä kuuntelin. Jossakin kohdassa tultiin siihen miten hyvältä toisesta tuntui saada puhua, oksentaa kaikki ulos ja niistää välillä nenä sen sijaan että elämä kulkee sen tavallisen; ”Mitä kuuluu?” – Kiitos hyvää -litannian ympärillä. Sen jossa kysyjä ei oikeasti edes halua tietää mitä toiselle kuuluu.


Maanantaina me puhuttiin tästä samasta terapeutin kanssa – ihana tyyppi – siitä miten kulissit pysyy kasassa, maksoi mitä maksoi. Niin ne pysyi lapsuudenkodissakin ja niin ne taitaa pysyä aika monella muullakin. Punaposkisia iloisia lapsia, hymyileviä perheportretteja ja jossakin kaukana piilossa väsymys, riittämättömyys, rakkaudeton parisuhde... Kenellä mitäkin, jokaisella kai jotakin.  Mieleen piirtyvä kuva todellisuudesta on kaukana todellisuudesta. Se on illuusio, maalaus tai kuvitelma. Norman Rockwell. 

Norman Rockwell, Freedom From Want 1942

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kokeillaan miten tää kommentointi sujuu näin... Kerro mitä mietit. Jos et halua rekisteröityä, olet tervetullut laittamaan mulle sähköpostia tahdonasiat@gmail.com, tai kommentoimaan Facebookin kautta.