Siirry pääsisältöön

rentoa ja mukavaa?

keittiössä tuoksuu taivaalliselta


Lukijamäärästä ja kommenteista voi päätellä että kirjoitan tärkeästä aiheesta. Kuka saa uupua? Kuka vaan. Uupuminen on niin monen tekijän summa ettei siihen voi antaa etuoikeutta uraohjuksille tai erityislasten vanhemmille. Se lähtee niin monesta, usein jo vuosien takaa – jopa lapsuudesta, siitä miten kotona opittiin olemaan ja elämään.

Kirjoitin koska kirjoittaminen auttaa, ja hetken mietin julkaisenko. Julkaisin hetken epäröinnistä huolimatta. Eihän se mikään valtionsalaisuus ole että en jaksa, että hyperventiloin, tarraan kaupassa Freddeä kädestä ja sanon etten saa henkeä. Pamit auttaa paniikkikohtaukseen, mutta pitkällä tähtäimellä ne ei hoida ongelmaa vaan oiretta. Tiistaina sain ekan paniikkikohtauksen. Sen jälkeen niitä on tullut tasaisesti päivittäin. Keskityn hengittämään... sisään ja ulos. Sisään ja ulos. Sisään ja ulos. Lopulta se menee ohi. Tiedän jo kun se tulee, että se menee pian ohi ja roikun siinä ajatuksessa.

Olen ihan käsittämättömän onnellinen siitä etten ole masentunut, että maailma on edelleen kaunis ja täynnä ihania asioita. Osaan nauraa ja nähdä valon. Muistan vielä ajan kun maailmassa ei enää ollut iloa. Torstaina on kiitospäivä. Kiitospäivästä alkaa joulu. Maljakossa on kaksikymmentä ruusua, pihalla ensimmäiset valot. Joululahjat on ostettu ja piilotettu pitkin autotallia. Autossa soi jo joulu.

kiitospäiväruusut


Huomenna on ensimmäinen terapia. Minkälainen se terapeutti on? Tuntuuko siltä että kemiat kohtaa, vai pitääkö vaihtaa. Ainakin sen erityisosaamista on tämä neurologisesti epätyypillisten lasten vanhempien jaksaminen, tai siis sen jaksamisen puuttuminen. Terapia on tän palapelin ensimmäinen palanen.

Seuraava on yrittää muuttaa työtä niin että se antaa vielä entistä enemmän tilaa kaikelle tälle säädölle mitä meidän elämään nyt vaan kuuluu. Pelkästään viime viikolla, meillä oli yksi lastenlääkäri ja kaksi palaveria koulussa. Tänään Martta tarvitsi eläinlääkäriä. Ensi viikolla on toistaiseksi vasta yksi lääkäriaika – Tättikselle. Mä luulen että on aika luopua siitä kuvitelmasta jossa tää jotenkin rauhoittuu, ettei meidän arki enää olis täynnä lääkäreitä, koulupalavereita ja eläinlääkäreitä ja muuta ylenpalttista säätämistä. Voisin kuvitella että siitä ajatuksesta luopuminen ja sen hyväksyminen jo sinällään helpottaa mun oloa, vähentää stressiä ja parantaa jaksamista. Meidän elämä nyt vaan on tällaista.

muodikas joulukoivu on jo kuistilla


Miten työ sitten muuttuu toisenlaiseksi. Perjantaina tapasin mentorini kanssa – joo, Amerikassa kaikilla on mentori – ja me tehtiin suunnitelma. Saa nähdä kuinka käy. Keskiviikkona me tavataan uudestaan lounaalla ja käydään läpi mun tekemä esitys ennen kuin lähetän sen eteenpäin. Tavoitteena on saada oikeus etätyöhön tuntimäärältään kahtena päivänä viikossa. Se antais mulle vielä entistä enemmän joustavuutta aamuihin ja iltoihin, siihen kun joku sairastuu tai elämä menee muuten vaan mutkikkaaksi.


Freddellä on ihailtavan kepeä asenne elämään. Muija on hullu. Koira sairas - tulehtunut leikkaushaava. Lasten opettajat lähettelee palaverikutsuja harva se päivä ja Fredde sanoo anopille ettei meille kuulu mitään kummallista, kaikki hyvin, valmistaudutaan kiitospäivään. Sellaista rentoa ja mukavaa. 

Martta miettii et mitä se nyt kuvaa...

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi