sunnuntai 20. marraskuuta 2016

rentoa ja mukavaa?

keittiössä tuoksuu taivaalliselta


Lukijamäärästä ja kommenteista voi päätellä että kirjoitan tärkeästä aiheesta. Kuka saa uupua? Kuka vaan. Uupuminen on niin monen tekijän summa ettei siihen voi antaa etuoikeutta uraohjuksille tai erityislasten vanhemmille. Se lähtee niin monesta, usein jo vuosien takaa – jopa lapsuudesta, siitä miten kotona opittiin olemaan ja elämään.

Kirjoitin koska kirjoittaminen auttaa, ja hetken mietin julkaisenko. Julkaisin hetken epäröinnistä huolimatta. Eihän se mikään valtionsalaisuus ole että en jaksa, että hyperventiloin, tarraan kaupassa Freddeä kädestä ja sanon etten saa henkeä. Pamit auttaa paniikkikohtaukseen, mutta pitkällä tähtäimellä ne ei hoida ongelmaa vaan oiretta. Tiistaina sain ekan paniikkikohtauksen. Sen jälkeen niitä on tullut tasaisesti päivittäin. Keskityn hengittämään... sisään ja ulos. Sisään ja ulos. Sisään ja ulos. Lopulta se menee ohi. Tiedän jo kun se tulee, että se menee pian ohi ja roikun siinä ajatuksessa.

Olen ihan käsittämättömän onnellinen siitä etten ole masentunut, että maailma on edelleen kaunis ja täynnä ihania asioita. Osaan nauraa ja nähdä valon. Muistan vielä ajan kun maailmassa ei enää ollut iloa. Torstaina on kiitospäivä. Kiitospäivästä alkaa joulu. Maljakossa on kaksikymmentä ruusua, pihalla ensimmäiset valot. Joululahjat on ostettu ja piilotettu pitkin autotallia. Autossa soi jo joulu.

kiitospäiväruusut


Huomenna on ensimmäinen terapia. Minkälainen se terapeutti on? Tuntuuko siltä että kemiat kohtaa, vai pitääkö vaihtaa. Ainakin sen erityisosaamista on tämä neurologisesti epätyypillisten lasten vanhempien jaksaminen, tai siis sen jaksamisen puuttuminen. Terapia on tän palapelin ensimmäinen palanen.

Seuraava on yrittää muuttaa työtä niin että se antaa vielä entistä enemmän tilaa kaikelle tälle säädölle mitä meidän elämään nyt vaan kuuluu. Pelkästään viime viikolla, meillä oli yksi lastenlääkäri ja kaksi palaveria koulussa. Tänään Martta tarvitsi eläinlääkäriä. Ensi viikolla on toistaiseksi vasta yksi lääkäriaika – Tättikselle. Mä luulen että on aika luopua siitä kuvitelmasta jossa tää jotenkin rauhoittuu, ettei meidän arki enää olis täynnä lääkäreitä, koulupalavereita ja eläinlääkäreitä ja muuta ylenpalttista säätämistä. Voisin kuvitella että siitä ajatuksesta luopuminen ja sen hyväksyminen jo sinällään helpottaa mun oloa, vähentää stressiä ja parantaa jaksamista. Meidän elämä nyt vaan on tällaista.

muodikas joulukoivu on jo kuistilla


Miten työ sitten muuttuu toisenlaiseksi. Perjantaina tapasin mentorini kanssa – joo, Amerikassa kaikilla on mentori – ja me tehtiin suunnitelma. Saa nähdä kuinka käy. Keskiviikkona me tavataan uudestaan lounaalla ja käydään läpi mun tekemä esitys ennen kuin lähetän sen eteenpäin. Tavoitteena on saada oikeus etätyöhön tuntimäärältään kahtena päivänä viikossa. Se antais mulle vielä entistä enemmän joustavuutta aamuihin ja iltoihin, siihen kun joku sairastuu tai elämä menee muuten vaan mutkikkaaksi.


Freddellä on ihailtavan kepeä asenne elämään. Muija on hullu. Koira sairas - tulehtunut leikkaushaava. Lasten opettajat lähettelee palaverikutsuja harva se päivä ja Fredde sanoo anopille ettei meille kuulu mitään kummallista, kaikki hyvin, valmistaudutaan kiitospäivään. Sellaista rentoa ja mukavaa. 

Martta miettii et mitä se nyt kuvaa...

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kokeillaan miten tää kommentointi sujuu näin... Kerro mitä mietit. Jos et halua rekisteröityä, olet tervetullut laittamaan mulle sähköpostia tahdonasiat@gmail.com, tai kommentoimaan Facebookin kautta.