kun äiti ei jaksa

me lintsataan

Ulkopuolelta meidän perhe on kaunis. On se sisältäkin, ihana, rakas ja kaunis, mutta välillä aika raskas – kenenpä ei olis.

Mutta ulkopuolelta... Isällä on hyvä työ, sellainen jonka moni haluaisi. Siitä huolimatta se osallistuu lasten elämään huomattavasti keskimääräistä amerikkalaista perheenisää enemmän. Vie ja tuo lapsia, auttaa läksyissä. Se on läsnä ja kuuntelee. Se käy ruokakaupassa, hoitaa talousasiat ja siivouksen. Täydellinen mies kertakaikkiaan – mun Fredde. Ihan oikeasti, ilman sarkasmin häivääkään.

Lapsia on kolme, ne on sillä täydellisellä kahden vuoden ikäerolla. Monesti ne aikuisen mielestä käyttäytyy suorastaan epänormaalin hyvin. Ne on tottuneita käymään ravintoloissa, istuu hiljaa pöydässä eikä häiritse muita. Tilaa itse ruokansa aikuisten listalta, kysyy tarjoilijalta mitä juomia on tarjolla, tilaa, ja sanoo kiitos ja olehyvä. Ne viihtyy aikuisten tilaisuuksissa, viinitiloilla, panimoissa ja viskitislaamossa. Ne keskustelee sujuvasti lääkärien-tohtorien-johtajien-insinöörien kanssa, esittää tilanteeseen sopivia kysymyksiä. Kolme täydellistä lasta – ulkopuolisen silmin.

Ja minä, kuinka monta kertaa olenkaan kuullut sen; ”Sitten kun musta tulee äiti, haluan olla sellainen äiti kuin sinä...” Sulla on aina kaikki hallinnassa... mä en ymmärrä miten sä pyörität teidän palettia... täydellinen äiti.

Ei täydellisiä äitejä olekaan. Kukaan ei kuule kun vastaan etten ymmärrä itsekään miten tää systeemi pysyy kasassa, ja ettei se oikein pysykään, tai ettei kaikki tosiaankaan ole aina hallinnassa, ja ettei niitä täydellisiä äitejä olekaan.

Minä sairastuin uupumukseen, vakavaan masennukseen ja syömishäiriöön alle kolmekymppisenä. Olin nuori, enkä edes tajunnut missä mennään. Sairaalahoidon, terapian ja pitkän toipumisajan jälkeen pääsin jaloilleni – paranin. Siihen että selätin masennuksen ihan oikeasti ja kokonaan meni kauan. Syömishäiriöstä pääsin eroon terapian avulla – oikeasti. Syömiseen mulla on nykyään terve suhtautuminen, se ei ole sen enempää lohtu kuin kontrollikeino arjen ahdistukseenkaan, mutta, mutta...

Tiedättekö mikä on pelottavaa? Se kun tietää uupumisen merkit ja alkaa nähdä niitä itsessään. Huomaan pelkääväni että unohdan asioita. Olen väsynyt hyvin nukutun yön jälkeenkin. Herään liian aikaisin. Olen stressaantunut silloinkin kun ei ole syytä stressiin ja silloin kun on, hyperventiloin turhan pienistä. Se että tietää ettei tämä tie vie mihinkään, muttei oikeastaan tiedä miten tästä oravanpyörästä pääsis poiskaan. Kun siitä ei pääse. Koulu suoltaa palaverikutsuja kaavakkeineen halusin tai en, ja kuinka moni vanhempi kieltäytyy koska ei jaksa?

Kun se ei ole työ. Jos se olis työ, olis helppoa irtisanoutua tai ottaa vähän virkavapaata, mutta kun ei mua mun työ stressaa tai väsytä. Ei yhtään. Jos mulla ei ole mun työtä, hukun ja kadotan itseni lopullisesti. Mua stressaa se että olen jatkuvasti sieltä poissa koska mua tarvitaan jossakin muualla.

Jokin aika takaperin kirjoitin muutamalle ystävälle kuinka välillä aina mietin voiko vanhemmuudesta sairastua uupumukseen. Se ei ollut vitsi. Monessa asiassa olen joutunut suorittamaan vanhemmuutta. Jo pelkästään sen takia, että meillä on ollut kolme kuntoutettavaa lasta ja vanhemmuudella tavoitteet. Mulla on aina ollut kolme nivaskaa papereita, joissa on selkeästi, ranskalaisin viivoin lukenut vanhemmuuden tavoitteet ja kotitehtävät. Kuukausi ja vuosi toisensa perään jaksoin. Kun joku kysyi miten mä voin jaksaa tän kaiken, vastasin kysyen; onko mulla vaihtoehtoja? Eihän mulla ollut. Eihän mulla ole. Erityislapsen vanhemman on pakko jaksaa. Edelleen kadehdin – etenkin lasteni puolesta – muitten lasten monimuotoisia harrastuksia, huokaan ja totean että mä en kykene, siihen mä en vaan kykene.

Tänään me lintsattiin Tättiksen kanssa. Nukuttiin aamulla pitkään. Paistettiin yhdessä pannareita aamiaiseksi, katsottiin elokuvia ja käytiin Martan kanssa pitkällä lenkillä syksyisessä metsässä. Meillä oli mukavaa. En hyperventiloinut kertaakaan. Lääkärin eilen kirjoittamat pamit lämmitti taskussa, en ottanut vaikka mieli teki sydämen hakatessa tarpeetonta paniikkia rinnassa. Sen sijaan laitoin sähköpostia terapeutille. Kerroin että kolmen erityislapsen elämän hanskaaminen alkaa käymään voimille. Ensimmäinen aika on maanantaina. Josko se tästä taas lähtis.

Huomenna on koululla palaveri Tättiksen asioista.