Siirry pääsisältöön

kun äiti ei jaksa

me lintsataan


Ulkopuolelta meidän perhe on kaunis. On se sisältäkin, ihana, rakas ja kaunis, mutta välillä aika raskas – kenenpä ei olis.

Mutta ulkopuolelta... Isällä on hyvä työ, sellainen jonka moni haluaisi. Siitä huolimatta se osallistuu lasten elämään huomattavasti keskimääräistä amerikkalaista perheenisää enemmän. Vie ja tuo lapsia, auttaa läksyissä. Se on läsnä ja kuuntelee. Se käy ruokakaupassa, hoitaa talousasiat ja siivouksen. Täydellinen mies kertakaikkiaan – mun Fredde. Ihan oikeasti, ilman sarkasmin häivääkään.

Lapsia on kolme, ne on sillä täydellisellä kahden vuoden ikäerolla. Monesti ne aikuisen mielestä käyttäytyy suorastaan epänormaalin hyvin. Ne on tottuneita käymään ravintoloissa, istuu hiljaa pöydässä eikä häiritse muita. Tilaa itse ruokansa aikuisten listalta, kysyy tarjoilijalta mitä juomia on tarjolla, tilaa, ja sanoo kiitos ja olehyvä. Ne viihtyy aikuisten tilaisuuksissa, viinitiloilla, panimoissa ja viskitislaamossa. Ne keskustelee sujuvasti lääkärien-tohtorien-johtajien-insinöörien kanssa, esittää tilanteeseen sopivia kysymyksiä. Kolme täydellistä lasta – ulkopuolisen silmin.

Ja minä, kuinka monta kertaa olenkaan kuullut sen; ”Sitten kun musta tulee äiti, haluan olla sellainen äiti kuin sinä...” Sulla on aina kaikki hallinnassa... mä en ymmärrä miten sä pyörität teidän palettia... täydellinen äiti.

Ei täydellisiä äitejä olekaan. Kukaan ei kuule kun vastaan etten ymmärrä itsekään miten tää systeemi pysyy kasassa, ja ettei se oikein pysykään, tai ettei kaikki tosiaankaan ole aina hallinnassa, ja ettei niitä täydellisiä äitejä olekaan.

Minä sairastuin uupumukseen, vakavaan masennukseen ja syömishäiriöön alle kolmekymppisenä. Olin nuori, enkä edes tajunnut missä mennään. Sairaalahoidon, terapian ja pitkän toipumisajan jälkeen pääsin jaloilleni – paranin. Siihen että selätin masennuksen ihan oikeasti ja kokonaan meni kauan. Syömishäiriöstä pääsin eroon terapian avulla – oikeasti. Syömiseen mulla on nykyään terve suhtautuminen, se ei ole sen enempää lohtu kuin kontrollikeino arjen ahdistukseenkaan, mutta, mutta...

Tiedättekö mikä on pelottavaa? Se kun tietää uupumisen merkit ja alkaa nähdä niitä itsessään. Huomaan pelkääväni että unohdan asioita. Olen väsynyt hyvin nukutun yön jälkeenkin. Herään liian aikaisin. Olen stressaantunut silloinkin kun ei ole syytä stressiin ja silloin kun on, hyperventiloin turhan pienistä. Se että tietää ettei tämä tie vie mihinkään, muttei oikeastaan tiedä miten tästä oravanpyörästä pääsis poiskaan. Kun siitä ei pääse. Koulu suoltaa palaverikutsuja kaavakkeineen halusin tai en, ja kuinka moni vanhempi kieltäytyy koska ei jaksa?

Kun se ei ole työ. Jos se olis työ, olis helppoa irtisanoutua tai ottaa vähän virkavapaata, mutta kun ei mua mun työ stressaa tai väsytä. Ei yhtään. Jos mulla ei ole mun työtä, hukun ja kadotan itseni lopullisesti. Mua stressaa se että olen jatkuvasti sieltä poissa koska mua tarvitaan jossakin muualla.

Jokin aika takaperin kirjoitin muutamalle ystävälle kuinka välillä aina mietin voiko vanhemmuudesta sairastua uupumukseen. Se ei ollut vitsi. Monessa asiassa olen joutunut suorittamaan vanhemmuutta. Jo pelkästään sen takia, että meillä on ollut kolme kuntoutettavaa lasta ja vanhemmuudella tavoitteet. Mulla on aina ollut kolme nivaskaa papereita, joissa on selkeästi, ranskalaisin viivoin lukenut vanhemmuuden tavoitteet ja kotitehtävät. Kuukausi ja vuosi toisensa perään jaksoin. Kun joku kysyi miten mä voin jaksaa tän kaiken, vastasin kysyen; onko mulla vaihtoehtoja? Eihän mulla ollut. Eihän mulla ole. Erityislapsen vanhemman on pakko jaksaa. Edelleen kadehdin – etenkin lasteni puolesta – muitten lasten monimuotoisia harrastuksia, huokaan ja totean että mä en kykene, siihen mä en vaan kykene.

Tänään me lintsattiin Tättiksen kanssa. Nukuttiin aamulla pitkään. Paistettiin yhdessä pannareita aamiaiseksi, katsottiin elokuvia ja käytiin Martan kanssa pitkällä lenkillä syksyisessä metsässä. Meillä oli mukavaa. En hyperventiloinut kertaakaan. Lääkärin eilen kirjoittamat pamit lämmitti taskussa, en ottanut vaikka mieli teki sydämen hakatessa tarpeetonta paniikkia rinnassa. Sen sijaan laitoin sähköpostia terapeutille. Kerroin että kolmen erityislapsen elämän hanskaaminen alkaa käymään voimille. Ensimmäinen aika on maanantaina. Josko se tästä taas lähtis.


Huomenna on koululla palaveri Tättiksen asioista. 


Kommentit

  1. Voimia Yksis, en osaa edes kuvitella millaista saatamista kolmen erityislapsen aitina on kun ihan jo pelkka 3 lasta muutenkin on mun mielesta taituruutta vaativa vanhempien rooli. Hyva etta varasit ajan terapeutille, tsempit!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Petra. Säätämistäpä hyvinkin. Tällä viikolla olen keskittynyt viemään, niitä... mitä, jos ajatuksia eteenpäin ja terapia oli yksi niistä.

      Poista
  2. Tsemppiä Yksis! Toivotaan, että terapeutin avulla olo alkaa pian purkautua paremmaksi.

    Olen yrittänyt itse tänä syksynä oikein urakalla opetella sitä miten jättää asioita tekemättä, etten väsyttäisi itseäni loppuun. Pidän kiinni siitä, että lasten harrastusten ja muitten koulun ulkopuolisten menojen täytyy olla itsellenikin mielekkäitä tai sitten saavat jäädä, koska mitään hyvää ei seuraa siitä kun liikaa venyn suuntaan ja toiseen muitten odotusten ja toiveiden mukaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Kata. Sehän se on se ongelma, että aikaa ei ole mulle. Viime sunnuntaina tiputin Tättiksen synttäreille ja lähdin itse joulupaperiostoksille. Miten ihanaa olikaan vaeltaa kaupassa ihan yksin, katsoa niitä asioita joita MINÄ halusin katsoa.

      Terapia on eka askel. Listalla on muutama muukin kehitelmä sen eteen, että tätä mun arkea ja elämää saatais vähän mielekkäämmiksi, tai siis ehkä enneminkin hallittavammaksi.

      Poista
  3. Kiitos tästä kirjoituksesta. Ehkä mäkin rohkaistun hakemaan apua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hae apua. Hae ihmeessä apua. Sen opin ekalla kierroksella, että apua kannattaa hakea, mieluummin varhaisessa vaiheessa kuin silloin kun uupuminen on jo totaalista.

      Poista
  4. Samaistun. Vaikka samalla soimaan itseäni. On vain yksi lapsi ja hänkin ihan tavallinen, omakotitalo, mies ja kaikki hyvin. Mutta silti, väsyn ja olen väsynyt. Vika on toki työssäkin. Saan siitä voimaa ja ilman sitä olisin vajaa, mutta silti uupumisen merkit ovat tyynyn vieressä joka aamu... Mitä puhuisin, jos hakisin apua? Mitä sanoa, kun kaikki on kuitenkin ihan hyvin?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Älä soimaa, eihän nämä ole valintakysymyksiä vaikka ne usein saadaan siltä kuulostamaan; "Muutkin jaksaa!" - Jaksaako?

      Puhut siitä miltä susta tuntuu. Ei terapeutti mitoita sun jaksamista ulkoisilla puitteilla ja sano että kyllä sun pitäis jaksaa kun sulla on kaikki hyvin ja terve lapsi. Joku syyhän siihen on, että koet uupuvasi... Onko elämä ollut suoritus alakoulusta asti? Onko sulla tilaa itsellesi? Koetko tulevasi kuulluksi, siis oikeasti? Onko sulla ketään jolle voit sanoa ettet jaksa vai sanotko aina vaan että; kiitos, hyvää kuuluu...

      Uupuminen on kovin monimuotoista eikä se kuulu pelkästään erityislastenvanhemmille tai uraohjuksille. Vaikeinta on ottaa se ensimmäinen askel ja sanoa ääneen ettei jaksa.

      Poista
  5. Samassa vedessä soudetaan. Ehkä se on taas tää talvi, johon en vaan totu, tai sitten se on ne kaikki muut asiat. Erona ehkä se, että tää ei taida olla uupumuspohjaista, koska mulla on aikaa, vapaa aikataulu järkkäillä työt ja omat harrastukset, liikuntaa ja lepoa ja kaikkea. Merkityksen tunne ja ilo vaan puuttuu täysin.

    Tsemp <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Reetta ja samaa sinne. Kaamosmasis? Kirkasvalolamppu?

      Poista
    2. Ostin heti, kun tähän maahan muutettiin ja uutterassa käytössä on. Kai se jotain tehoaakin, kaks talvea oon selvinnyt suht ok. Mut nyt en tiedä, ei tunnu yhtään et vois jaksaa.

      Poista
    3. Täällä talvimasennukseen monet käyttää solariumia niin käsittämättömältä kuin se kuulostaakin.

      Poista
    4. No siinähän ratkeis kai sitten ylikuivan ihon ongelmat samalla :D Kyllä mieli ja iho tietää, mitä ne tarvii! En oo ikinä kokeillut, pitäiskö uskaltaa?

      Ihanaa ku kirjotit tästä aihepiiristä. Toivottavasti terapeutin kanssa tärppää.

      Poista
    5. Terapeutti vaikutti tosi ihanalta, lähetti kotiin ja sanoi et mieti muutama päivä jatketaanko... yhden nukutun yön jälkeen sanoisin että jatketaan.

      En mä tiedä auttaako se solkka oikeesti, mutta ei ota jos ei annakaan ja hoidetaanhan sillä tosiaan ihoakin :) D-vitamiinia myös purkista ja paljon...

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi