torstai 3. marraskuuta 2016

näyttelijä



Helmikuussa 2012 me tehtiin tuttavuutta lastensairaalan autismiyksikköön. Siitä lähti meidän tie erityislapsen vanhempina. Satoja sivuja kaavakkeita, kyselyitä ja raportteja. Muistan jokaisen psykologin ja psykiatrin jonka vastaanotolla olen istunut tyttäreni kanssa. Muista miltä ne kuulosti, miltä ne näytti ja mikä oli yleinen tunnelma. Osasta tykkäsin, osa oli mun mielestä ihan mahdottomia.

Koskaan en unohda sitä kaikenkattavaa tunnetta siitä kun oman lapsen diagnoosista tulee virallinen. Kun käteen ojennetaan paperi jossa se lukee koodein ja sanoin, kun siitä tulee totta. Kun elämä muuttuu lopullisesti. Kyllä se muuttuu vaikka lapsi on ihan sama kuin puolituntia aiemminkin. Kyllä se muuttuu vaikkei mikään muutukaan. Tuli se päivä, jona minun lapsestani tuli rikkinäinen. Ensin se oli rikki ja sitä yritettiin korjata kaikin keinoin kunnes lopulta ihminen ymmärsi ettei se oikeastaan olekaan rikki, se on toisenlainen ja mulla on vaan ollu ihan väärät käyttöohjeet.

Tänään on marraskuun 3. Istun odotushuoneessa läppärin alla mapillinen Tättiksen papereita. En faksannut niitä, mapissa on monta sataa sivua raportteja, erityisopetussuunnitelmia, todistuksia, kuntoutussuunnitelmia, testituloksia. Kaikilla lapsilla ei ole omaa mappia. Monilla on rokotuskortti tai neuvolakortti. Meillä on mapillinen paperia jonka ojensin psykologille. Tätä tapaamista on odotettu kesäkuusta. Tyypillä on kiirettä ja halutuimmille joutuu odottelemaan kuukausia.

Illalla Tättis otti huikan lääkettä paniikkiin. Sitäkin jännitti. Vaikka sekin on juossut milloin missäkin testissä ja terapiassa jo vuosia, on edellisestä testausajasta aikaa. Hiipivään paniikkiin ei auttanut tieto siitä että paikka on tuttu jokaviikkoisesta terapiasta, tai että kumpikin pojista on jo käynyt testeissä samalla psykologilla. Siihein ei auttanut sekään että kerroin psykologin olevan ihan samanlainen kuin Kentsu on aamuisin ennen kuin sen lääke alkaa vaikuttamaan.

Jututettuaan neitiä kymmenisen minuuttia psykologi piipahtaa mun luona. Se antaa mulle nipun uusia kaavakkeita täytettäväksi ja pyytää kirjoittamaan esseen muutamasta aiheesta kaavakkeitten takapuolelle. Samalla se toteaa että Tättis on tosi hyvä näyttelijä. Mä katson psykologia ja naurahdan; Ai huomasit...” – Joo, hyvin se sen kätkee,  ja hyvin se on opiskellut sosiaaliset taitonsa, mutta jatkuva näyttämöllä oleminen on varmasti aivan käsittämättömän rankkaa.


Huokaisen helpotuksesta. Ammattilainen näkee mun lapseni koulutetun kuoren lävitse. Sen minkä vuosien sosiaalistentaitojen ryhmät, terapia, toimintaterapia ja puheterapia on saaneet aikaiseksi. Se näkee kymmenessä minuutissa lapsen sen kaiken alla. Sen pienen, joka ponnistelee päivästä toiseen ollakseen samanlainen kuin kaikki muutkin – tavallinen. 

Julkaistu Tättiksen luvalla.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kokeillaan miten tää kommentointi sujuu näin... Kerro mitä mietit. Jos et halua rekisteröityä, olet tervetullut laittamaan mulle sähköpostia tahdonasiat@gmail.com, tai kommentoimaan Facebookin kautta.