Helmikuussa 2012
me tehtiin tuttavuutta lastensairaalan autismiyksikköön. Siitä lähti meidän tie
erityislapsen vanhempina. Satoja sivuja kaavakkeita, kyselyitä ja raportteja.
Muistan jokaisen psykologin ja psykiatrin jonka vastaanotolla olen istunut
tyttäreni kanssa. Muista miltä ne kuulosti, miltä ne näytti ja mikä oli yleinen
tunnelma. Osasta tykkäsin, osa oli mun mielestä ihan mahdottomia.
Koskaan en unohda
sitä kaikenkattavaa tunnetta siitä kun oman lapsen diagnoosista tulee
virallinen. Kun käteen ojennetaan paperi jossa se lukee koodein ja sanoin, kun
siitä tulee totta. Kun elämä muuttuu lopullisesti. Kyllä se muuttuu vaikka
lapsi on ihan sama kuin puolituntia aiemminkin. Kyllä se muuttuu vaikkei mikään
muutukaan. Tuli se päivä, jona minun lapsestani tuli rikkinäinen. Ensin se oli
rikki ja sitä yritettiin korjata kaikin keinoin kunnes lopulta ihminen ymmärsi
ettei se oikeastaan olekaan rikki, se on toisenlainen ja mulla on vaan ollu
ihan väärät käyttöohjeet.
Tänään on
marraskuun 3. Istun odotushuoneessa läppärin alla mapillinen Tättiksen
papereita. En faksannut niitä, mapissa on monta sataa sivua raportteja,
erityisopetussuunnitelmia, todistuksia, kuntoutussuunnitelmia, testituloksia.
Kaikilla lapsilla ei ole omaa mappia. Monilla on rokotuskortti tai
neuvolakortti. Meillä on mapillinen paperia jonka ojensin psykologille. Tätä
tapaamista on odotettu kesäkuusta. Tyypillä on kiirettä ja halutuimmille joutuu
odottelemaan kuukausia.
Illalla Tättis
otti huikan lääkettä paniikkiin. Sitäkin jännitti. Vaikka sekin on juossut
milloin missäkin testissä ja terapiassa jo vuosia, on edellisestä testausajasta
aikaa. Hiipivään paniikkiin ei auttanut tieto siitä että paikka on tuttu
jokaviikkoisesta terapiasta, tai että kumpikin pojista on jo käynyt testeissä
samalla psykologilla. Siihein ei auttanut sekään että kerroin psykologin olevan
ihan samanlainen kuin Kentsu on aamuisin ennen kuin sen lääke alkaa
vaikuttamaan.
Jututettuaan
neitiä kymmenisen minuuttia psykologi piipahtaa mun luona. Se antaa mulle nipun
uusia kaavakkeita täytettäväksi ja pyytää kirjoittamaan esseen muutamasta
aiheesta kaavakkeitten takapuolelle. Samalla se toteaa että Tättis on tosi hyvä
näyttelijä. Mä katson psykologia ja naurahdan; Ai huomasit...” – Joo, hyvin se
sen kätkee, ja hyvin se on opiskellut
sosiaaliset taitonsa, mutta jatkuva näyttämöllä oleminen on varmasti aivan
käsittämättömän rankkaa.
Huokaisen
helpotuksesta. Ammattilainen näkee mun lapseni koulutetun kuoren lävitse. Sen
minkä vuosien sosiaalistentaitojen ryhmät, terapia, toimintaterapia ja
puheterapia on saaneet aikaiseksi. Se näkee kymmenessä minuutissa lapsen sen
kaiken alla. Sen pienen, joka ponnistelee päivästä toiseen ollakseen
samanlainen kuin kaikki muutkin – tavallinen.
Julkaistu Tättiksen luvalla.
Kommentit
Lähetä kommentti