Siirry pääsisältöön

reality check

Aamuisin meitä on muitakin matkalla töihin. Yleensä se 22km taittuu puolessa tunnissa, tänään matkaan meni reilu tunti.


Uusi duuni on edelleen ihan mahtavaa. Edessä tuntuu aukeavan loistava tulevaisuus, ja jos kaikki näytti täydelliseltä paperilla on se vielä vähän parempaa käytännössä. Siis töissä. Kolmannen viikon päätteeksi kuittasin itselleni asiakaspalvelupalkinnon ja keskiviikkona istuin ”Customer Service Excellence” –työryhmän palaverissa. Töissä teen siis sitä mitä mut on tarkoitettu ja tehty tekemään. Joo, paukuttelen henkseleitä, mutta paukuttelen niitä ihan hyvästä syystä. Mä tiedän olevani hyvä tässä.

"Bravo" -asiakaspalvelupalkinto ja keuhkoautaumatautipinssi.


Kotona sen sijaan. No, kotona kaikki on päällisin puolin ja nopealla vilkaisulla hyvin. Jos tekee vähän syvemmältä luotaavan tarkastelun huomaa ettei tää ole kuitenkaan ihan kitkatta mennyt. Periaatteessa kaikki on siis hyvin. Kukaan ei roiku aamuisin lahkeessa anelemassa että jään kotiin. Yksikään ei ole näkyvästi ahdistunut tai takerru muhun työpäivän jälkeen, hyvä kun huomaavat että tulin kotiin. Jossakin vaiheessa joku ilmestyy alakertaan ilmoittamaan että olis nälkä.

Kun asioita luodataan vähän huolellisemmalla katseella voi tehdä seuraavia huomioita;

K on rauhaton. Se on viimeisten viikkojen aikana piirtänyt niin seiniin, pöytään kuin kokolattiamattoonkin. Sen sormi on laastaroitu, koska se on jyystänyt kynnen lisäksi myös sormen ihon. Se riitelee ja riehuu. Niin, ja iltaisin se nukahtaa mun kainaloon. Koulusta se kantaa kotiin eväslaukun liki koskemattomana.

O on kastellut sänkynsä keskimääräistä useammin, ja tässä yhtenä päivänä se mätki sisartaan nenään niin että niin Fredden työpaperit kuin M:n läksytkin oli veren peitossa.

M on virallisesti sitä mieltä että mun työ on hyvä juttu. Käytännössä se on heräillyt öisin. Se on nukahtanut iltaisin tutusti melatoniinin tuella vain herätäkseen yhden aikaan yöllä. Sitä ei pelota. Se ei ole nähnyt painajaisia. Sillä ei sen omien sanojen mukaan ole mitään huolia ja silti se valvoo, valvoo, valvoo... nukahtaakseen uudestaan joskus neljän aikaan aamuyöstä. Se lukee kirjaa, se pyörii ja vaihtaa asentoa. Mä taputtelen ja silittelen ja juttelen. Aamusta me molemmat herätään väsyneinä.

Maanantaina soitin lastenlääkäriin. Kerroin asiani puhelimessa ja sain vastaukseksi että eka mahdollinen aika tällaiselle asialle olis joulukuussa. Kysyin puhelintyypiltä että aikooko se oikeesti antaa seitsemänvuotiaan valvoa kuukauden, kun jos olisin sanonut että sillä on korva kipeänä me oltais oltu lääkärissä samana päivänä. Tyyppi puhelimessa oli hiljaa ja sanoi siirtäväsnsä mut sairaanhoitajan puhelinvastaajaan. Tuntia myöhemmin sain puhelun lastenlääkäriltä. Samana iltana M aloitti unilääkkeen. Nyt meillä nukutaan taas. Unilääke toki ratkaisee ainoastaan oireen, ei syytä, ja siitä samasta syystä asiaa puitiin torstaina psykiatrin vastaanotolla. Psykiatri kuitenkin allekirjoitti toimintasuunnitelman ja sanoi että lääkitys auttaa myös prinsessan unta edeltäviin paniikkihäiriökohtauksiin ja ahdistustiloihin, joiden kanssa me ollaan painittu kesästä asti.

On helppoa ajatella, siis liian helppoa, että kotona olevan vanhemman työhön palaaminen on lapsille pikkujuttu. Aikuisen silmissä se on osa ajan jatkumoa ja siten tavallaan myös itsestäänselvyys. Aikuisen silmissä aikuisen kuuluu käydä töissä. Lapsen silmissä se sama aikuinen on aina ollut kotona. Se on ollut lähellä ja tavoitettavissa ja se on turvallista. Muutos on pelottavaa. Vaikka muutos on aikuisen silmissä pieni, reilut puolisen tuntia aamuisin ja puolisentoista iltapäivästä, on se lapsen maailmassa valtava mullistus.

Näin suuret mullistukset vaatii aikaa. Ne vaatii kuukausia. Psykiatri kannusti aloittamaan iltapäiväkerhon, ihan vaan siksi että siellä K ja M saa harjoitella niitä sosiaalisia taitoja, jotka koulupäivän aikana näkyy lähinnä yksinäisinä välitunteina. Psykiatri oli tosin ihan samaa mieltä meidän kanssa siitä että isoja muutoksia on hyvä tehdä vähitellen. Katsotaan sitä Iltistä sit ensivuonna. Keskitytään nyt alkuun tähän ensimmäiseen, valtavaan muutokseen.


Siinä missä mä olen töissä ihan ässä ja omassa elementissäni, vaatii se kotona tapahtuva uusi arki oman aikansa asettuakseen uomiinsa. Toivottavasti kesään mennessä meillä taas nukutaan kuivassa sängyssä ilman unilääkkeitä ehjin sormenpäin. 

Perjantaiskumppaa - Chateau St Michelle Brut Rose - Martta makoilee sylissä.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän