Siirry pääsisältöön

sosiaaliset taidot

Miten tässä nyt näin kävi... tiistaiaamu, kello on yli yhdeksän. L lähti töihin joskus kukonlaulun aikoihin ja mä istun täällä keittiössä Koiran kanssa koko lauman nukkuessa yläkerrassa ruususen untaan. Huono puoli tässä kesärytmissä on se että vähän turhan usein se on viimepäivinä johtanut lakanapyykkiin, muuten en valita. Edelleen kaikkien vuosien valvottujen öiden ja liian varhaisten aamujen vaurioittamana olen hiljaa kiitollinen tästä hetkestä, siitä että ne nukkuu... meidän perheessä se ei ole mikään itsestäänselvyys.



Tänään sosiaalisten taitojen ryhmä, iltapäivä puistossa M:n ystävän R:n kanssa ja sieltä vielä jalkapallotreeneihin, jotka kesän ajaksi siirrettiin lauantaiaamulta tiistaille jotta noita ei tarvitsis potkia pystyyn niin varhain. Viime viikolla muisteltiin R:n äidin kanssa miten näitten deittien alkaessa pari vuotta takaperin oli pääasiallinen tavoite että kaksikko edes huomioi toisensa, puhuu toisilleen ja tiedostaa sen toisen läsnäolon. Keskustelua kuljetti aikuinen ehdottamalla M:lle ja R:lle mitä seuraavaksi voisi ehkä sanoa. Leikkideitit päättyivät poikkeuksetta kyyneliin ja kiukkuun. Nykyään kaksikko leikkii kohtuullisen itsenäisesti keskenään, keskustelee ja vaihtaa ajatuksia, ja tarvitsee apua lähinnä ongelmatilanteiden ratkaisemiseen, ja siihen kohtaan kun tarvitsee sen hetken tauon yhdessäolosta niillä molemmilla kun on tapana vaan kävellä ulos meneillään olevasta leikistä ja siirtyä tekemään jotakin muuta.

Joskus miljoona-aikaa takaperin multa kysyttiin sosiaalisten taitojen ryhmästä, mitä siellä tehdään? Mitä opetellaan? Vastaus on jäänyt kaiken muun alle ja muhinut jossakin taka-alalla osin jo sen takia etten ole oikeastaan osannut vastata.

Ryhmässä on neljä lasta ja kaksi ohjaajaa. M:n kesäryhmän lapsista kaksi on uusia ja yksi on kulkenut M:n rinnalla jo pidempään. Ohjaajista toinen on puheterapeutti ja toinen ns. autismispesialisti tai ABA terapeutti. Ryhmät pyritään kokoamaan niin että lapset ovat sosiaalisilta taidoiltaan samalla tasolla, ja M:n ryhmässä käsitellään jo aika monimutkaisiakin juttuja. Tavoitteina on oppia toimimaan erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa. Siinä missä se ns. tavislapsi oppii nämä taidot osin sisäsyntyisesti ja osin ympäristön auttamana on meidän ryhmäläisten lasten opeteltava nämä taidot erikseen, harjoiteltava ja työstettävä kunnes niistä lopulta tulee automaatioita... se, että sanotaan hei, miten pyydetään toista leikkiin, miten toimitaan jos ystävä haluaa tehdä jotakin muuta kuin mitä itse oli ajatellut jne.



Näennäisesti M:n sosiaaliset taidot alkavat olemaan loistavat. Käytännössä M kuitenkin pyrkii vuorovaikutukseen aikuisen kanssa mieluummin kuin ikätoverinsa, ja M tarvitsee edelleen aikuisen tukea esimerkiksi keskustelun ylläpitämisessä. Kesän tavoitteena on päästä tilanteeseen, jossa 50% terapia-ajasta M osaa keskustella ikätoverin kanssa vaihtamatta puheenaihetta kolmen lauseenvaihdon ajan. Toinen päätavoite on ongelmanratkaisukyvyn parantaminen, mistä tunnistaa ongelmatilanteen? Miten ehdotetaan erilaisia ratkaisumalleja? Koska pyydetään apua aikuiselta? Miten ilmaistaan omat ratkaisuehdoitukset tilanteessa.

Viime viikon aihe oli ollut ns. "Stranger Danger" Jokainen neljästä lapsesta tiesi ettei vieraitten kanssa saa jutella, ettei vieraalta ihmiseltä saa vastaanottaa mitään ja ettei tuntemattoman ihmisen mukana saa lähteä mihinkään. Yksikään ei ollut osannut kertoa miksi silti tuntematontakin voi, ja pitääkin tervehtiä vaikkapa lenkkipolulla tai puistossa, ja koska siitä tuntemattomasta tulee tuttava. Aihe oli ollut vaikea ja sen työstämistä jatketaan tänään. Sosiaalisiin taitoihin liittyvät nyanssit on vaikeita ja monesti niitä on vaikeaa selittää lapselle jonka maailma on monella tapaa mustavalkoinen.

M haluu omat bootsit

pitkästä aikaa asukuvaa kevennykseksi...
Villatakki - Lilly Pulitzer,
paita - Madewell,
shortsit - Eddie Bauer,
ballerinat - Sam Edelman





Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän