lauantai 23. tammikuuta 2016

ihan vahingossa mä vaan



Viikolla vetäisin hihasta autismikortin mun kullannuppuni myydessä partiolaispipareita työpaikalla. Me myytiin päälle viiskymmentä laatikollista. Kortin käyttäminen kannatti. Kannatti se muutenkin, autismi ja erityislapsikorttia heilutellessa kun oppii yleensä kaikenlaista. Tällä kertaa opin että diabeteshoitaja Lesalla on autistinen sisko, ja me puhuttiin pitkään siitä miten ympäristö piti Lesan vanhempia curlingeina ja helikoptereina, kun ihan oikeesti niitten tavoite oli lähinnä yrittää rakentaa edes jotenkin toimivaa perhe-elämää.

Tänä päivänä on helpompaa. Silloin kukaan ei tiennyt miksi Lesan sisko oli toisenlainen. Nykyään jumppaopejen kanssa voi jutella, ja koulusihteerin ja... koska kaikki tietää miksi. Mä opin että jumppatunnilla on kolme luokallista lapsia; 21 + 22 + 20 = 63 pientä jumppaajaa. Muakin saattais vähän kutittaa.

Fredde myi meidän kuorkin. Meillä on taas kolme autoa. Yhteen autoon mahtuu kaksi. Mun autoon mahtuu neljä, siis siinä ei oikeasti ole istuimia enempää kuin neljä. Fredden hothatchiin me kyllä mahdutaan – kaikki viisi ja marttakin. Ostokset on toki syytä jättää kauppaan, ja takapenkillä on kyllä tilaa, mutta vähän klaustrofobista.



Takapenkin tilannetta Fredden lelussa voi kuvailla myös näin:

Lauantaina hoidettiin asioita niin kuin nyt lauantaisin aina hoidetaan. Me käytiin ensin silmälääkärillä tilaamassa Freddelle uudet lasit ja varattiin samalla O:lle aika silmälääkäriin, Martta kun nyt sattui syömään sen silmälasit – sellaista sattuu. M seisoi silmälääkäriaseman ulkopuolella mun kanssa, koska niin paljon kiukkua ja ääntä ei mahdu silmälääkäriaseman sisäpuolelle.

Vähän myöhemmin M puree autossa K:ta poskesta, koska K on niin rasittava. Kyllähän me kaikki autossa tupataan kai puremaan vieressä istujaa jos se hölisee liikaa... Ai, ei vai? M ilmoittaa että se oli puhdas vahinko. Mä kysyn siltä, et miten mä en koskaan vahingossa pure ketään, en edes puolivahingossa, saati sitten tarkoituksella. Fredde on lapsena purrut hammaslääkäriä ja parturia – ehkä se on perinnöllistä.

Ennen kun me ollaan selvitty kotiin meidän retkeltä on M onnistunut kynsimään sitä toisella puolella istuvaa O:ta. O itkee, M sanoo ettei se tehnyt mitään ja K sanoo että kyllä se sitä raapi. Mä mietin että M:lle pitäis ostaa peräkärry, sellainen perässävedettävä systeemi - jullikka. Fredde surffailee pikkubusseja, siis niitä mihin kolmikon voi jakaa kolmelle riville meidän taakse ja Marttakin mahtuu vielä mukaan. Fredde ei tule koskaan oikeesti ajamaan sellaisella.

Mun tytär nyt ei vaan ole mikään autoilija. Sitä kutittaa jo pelkkä ajatuskin autossaistumisesta. Jonakin päivänä se on niin vanha että sen voi jättää kotiin. Toistaiseksi meidän on kaikkien kärsittävä yhdessä.

Kirjoittaessani kysyn et onko sillä sillä vielä tallella sitä paperilappua jonka se sai ruokakaupassa ”fortune cookiesta”. Vähän hämillään se sanoo syöneensä sen... Fredde löytää auton takapenkiltä O:n keksin viestilapun puoliksi imeskeltynä. Oneksi paperista saa lähinnä kuituja.


M:n keksissä sanottiin jotenkin näin: ”You have someone who really likes your weirdness”


3 kommenttia:

  1. Löysin tälläisen kiintoisan jutun.

    http://www.hs.fi/sunnuntai/a1450843422933?jako=98100731a7429ac62e5794bb9fc28df4&ref=fb-share

    Onko tuosta USA:n suosituimman mielialalääkkeen uuden tutkimuksen mukaisesta tehottomuudesta (plaseboakin tehottomampi) ja aiemmin arvioitua paljon suuremmista haitoista ollut runsaasti kirjoittelua maassanne? Oletko sinä huomannut asian?

    Ihana tuo keksin mietelause!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei ole näkynyt, eikä löytynyt edes hakemalla. Mikä on Yhdysvaltain suosituin masennuslääke? Prozac, Paxil, Pexeva, Zoloft, Celexa vai Lexapro? Jokaisella lääkkeellä on niin hyviä kuin huonojakin puolia ja lääkehoitoa aloittaessa tulee miettiä onko lääkkeestä saatava hyöty suurempi kuin mahdolliset haittavaikutukset. Masennuslääkkeet eivät myöskään sovi kaikille, ja vastaavasti on paljon ihmisiä jotka hyötyvät niistä ihan valtavasti.

      Poista
    2. Tästä kerroin:

      "Jos lukee Marcia Angellin, Peter Gøtzschen, Robert Whitakerin tai Ben Goldacren tietokirjoja, näyttää pelottavan selvästi siltä, että tieteen autonomiaan pitäisi varoa puuttumasta, koska sen romuttaminen voi vaarantaa oman ja lastemme terveyden – vaikka saisimmekin kaupallisia innovaatioita ja rahakasta yritysyhteistyötä.

      Yksi esimerkki: neljätoista vuotta sitten julkaistiin lääkeyhtiön rahoittama tutkimus paroksetiini-mielialalääkkeestä. Tutkimustulosten mukaan paroksetiini oli ”yleisesti hyvin siedetty ja tehokas hoito nuorten masennukseen”. Lääkkeestä tuli yhtiön suosituimpia tuotteita ja myydyin mielialalääke koko Yhdysvalloissa.

      Viime elokuussa arvostettu British Medical Journal julkaisi samasta aineistosta uuden analyysin. Siinä päädyttiin täysin päinvastaiseen tulokseen: lääkeyhtiöstä riippumattomien tutkijoiden mukaan lääke ei tehonnut edes lumehoitoa paremmin mutta moninkertaisti vakavien haittojen riskin.

      Mitään uutta tietoa ei ollut hankittu; toinen tutkijaryhmä vain penkoi samaa aineistoa uudelleen. Täsmälleen samasta aineistosta saattoi siis päätyä päinvastaisiin johtopäätöksiin.

      On selvää, että molemmat tulokset eivät voi olla samaan aikaan totta.

      Ajatus saattaa tuntua epämukavalta. Tämähän nimittäin tarkoittaisi, että olemme tiedonjanossamme täysin niiden armoilla, jotka aineistoa penkovat. Ja että meitä voisi halutessaan vedättää kuten haluaa.

      Sitä se onkin, koska niin tarkoittaakin, ja niin voikin.

      Mahdollisimman korkeatasoinen, puolueeton tiedeyhteisö voisi varjella meitä näiltä ongelmilta. Siksi tutkimuksen riippumattomuutta on tärkeä suojella."

      Kirjoituksessa ei puhuttu oikeastaan mistään tietystä kauppanimikkeestä vaan tarkkaan ottaen monissa eri mielialalääkkeissä vaikuttavasta aineesta nimeltä paroksetiini.

      http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=far12723

      Poista

Kokeillaan miten tää kommentointi sujuu näin... Kerro mitä mietit. Jos et halua rekisteröityä, olet tervetullut laittamaan mulle sähköpostia tahdonasiat@gmail.com, tai kommentoimaan Facebookin kautta.