jumppaope

Mulla on ihan järkyn kiire päivä töissä, eikä sitä ainakaan auta ystävien kanssa valvottu ilta. Sivusilmällä näen että koulusta on soitettu, mutta mulla menee varmaan ainakin puolisen tuntia ennen kuin kerkiän kuuntelemaan viestin. Kun saan kuunneltua viestin, soitan koululle välittömästi.

Koulusihteeri kertoo että M on käynyt kouluterveydenhoitajan huoneessa jo useampaan kertaan. M sanoo että vatsaan sattuu, että sen jalat on levottomat, eikä ne toimi ja kaikkialta kutittaa. Kuumetta sillä ei ole, mutta neiti oli heittänyt että sillä oli huono olo jo aamulla ja Fredde oli vaan pakottanut kouluun... Koulusihteeri Beth jatkaa ja sanoo että tänään on jumppapäivä, ja että M käy aika usein kouluterveydenhoitajalla jumppapäivinä, että voiskohan näillä kahdella asialla olla joku yhteys...

Alkuun kiitän että se soitti. Moni olis jättänyt soittamatta, mutta Bethillä on vankka historia erityisopetuksenpuolella ja se ehkä näkee asioita joita moni muu ei huomaa. Mä sanon että kaikki ne oireet joita M kuvailee on sillä oireita sen ahdistuneisuudesta, ja että me ollaan kotonakin huomattu että jumppa-aamuina sillä on usein vatsa kipeänä ja muutenkin elämä poissa raiteiltaan.

ai amerikassako ei olla monikulttuurisia... Juan, Anila ja MIKKO

Me jutellaan ja mä kysyn että pitäisköhän mun jutella sen jumppaopen kanssa. Onhan M:n jumppaope sellainen amerikkalaisen jumppaopen stereotypia, keski-ikäinen mies jolla muodista menneyt pystytukka, liian lyhyet shortsit, polvisukat ja pilli kaulassa. Ymmärrän hyvin että meidän rinsessa saattaa kokea tän tyypin ahdistavana. Niin, ja jumppatunnilla juostaan aina alkuverryttelyksi neljä kertaa bussiparkkiksen ympäri. Ymmärrän lastani, juoksu ei ole muakaan varten. Ymmärrän jumppaopea, juoksu on helppo, hyvä ja halpa liikuntamuoto.

koululiikuntaa vieroksuvan lapseni matsantehtävä

Beth sanoo jutteleansa jumppaopen kanssa, kun kerran vahvistan sen epäilykset siitä ettei M halua mennä liikuntatunnille. Kiitän ja kumarran, suljen puhelimen ja palaan työn ääreen. Yhden lähetän kiirepäivystykseen, toiselta otan trakeostomian mitat, kolmannelle kerron että on äärimmäisen epätodennäköistä että sen vaimolla on keuhkosyöpä perustuen tietokonetomografian tuloksiin, ja että jos sen vaimo ei olis tupakoitsija tilannetta ei olisi edes tarpeen seurata. Neljäs on vakuuttunut että sillä on hinkuyskä ja viidennen mielestä mitään ei voida päätellä ilman röntgenkuvaa.

Kun viimeinkin pääsen lähtemään töistä, puolisen tuntia aikataulusta jäljessä, soitan autosta Freddelle ja me puhutaan jumppaopesta ja koulusta ja tulevasta palaverista erityisopen kanssa. Ehkä tätäkin aihetta on hyvä lähestyä.

Kotona korkkaan oluen ja katson kun Fredde pesee mun autoa, totean että olipahan taas päivä... aamulla on pöydällä odottamassa vino pino keskeneräisiä, mutta pian on perjantai ja mulla on työ josta pidän. Mulla on työ jossa musta pidetään. Työ jossa pomokin toteaa että on etu että mulla on myös se kliininen kokemus, tiedän koska sanon potilalle että nyt tilataan ambulanssi – heti. Päivällä mietin miten valtavasti olen oppinut muutamassa kuukaudessa. Niin valtavasti että tiedän jo miksi tietynlaisia keuhkokasvaimia ei tarvitse seurata ja miksi lääkäri haluaa toisenlaisessa tilanteessa tietokonetomografian jo ennen kuin tapaa potilaan. Mä oon hyvä tässä.