Siirry pääsisältöön

jos mä olisin se



Perjantai-iltana kaadan itselleni lasillisen kuoharia – onhan perjantai ja takana on, jos ei muuten niin, henkisesti rankka viikko. Ajellessani töistä kotiin eilen, en osannut olla ajattelematta sitä mahdollisuutta että jompi kumpi meistä saisi vastaavia uutisia kuin se perhe jonka kanssa aiemmin päivällä juttelin. Miten sekaisin onkaan sen perheen elämä? Sen, jossa sunnuntaina käytiin päivystyksessä vatsakivun takia, ja lähdettiin sieltä päivystyksestä kotiin keuhkosyövän kanssa. Miten valtavaa pelkoa sen perheen täytyykään kokea. Muutamassa tunnissa kaikki muuttui, vatsataudista tuli vakava sairaus ja elämä on yhtäkkiä täynnä lääkäreitä, konsultaatioita, toimenpiteitä... Puhuin puhelimessa perheen isän kanssa, varasin ajan kuvantamiseen ja konsultaatioon, mies sanoi että muutamassa vuorokaudessa on ollut pakko kasvaa tilanteen mittaiseksi. Kotimatkalla kuuntelin Natalie Grantia, mietin miltä tuntuisi jos se olisin minä ja meidän perhe.



Keskiviikkona istuin asiakaspalvelun kehittämiskomitean palaverissa ja seurasin miten aurinko nousi pilvenpiirtäjien takaa. Taivas oli vaaleanpunainen ja violetti. Vastapäisen rakennuksen ilmanvaihtojärjestelmä syötti ilmaan höyrypilven. Keskustelu rönsyili ja palattiin kerta toisensa jälkeen siihen, että terveydenhuollossa tärkeintä on muistaa se miltä tuntuisi jos minä olisin se. Se potilas, se puhelu, se kuvantaminen... tai sen isä, äiti, sisarus, puoliso tai lapsi. Jokainen hetki pitäis muistaa, että entä jos minä olisin se. Mitä minä haluaisin kuulla? Miten minä haluaisin itseäni kohdeltavan?

Työskentelen yksityissairaalan klinikalla. Yksityissairaalan joka on riippumaton niin osavaltion kuin valtion rahoituksesta. Meidän rahat tulee yksityisestä rahoituksesta, sillä vakuutusyhtiöitten korvaukset eivät millään riitä korvaamaan kuluja. Viime vuonna meillä hoidettiin:

18.000 sairaalapotilasta
333.000 päiväkirurgista tai toimenpide potilasta
44.000 hätäpäivystyspotilasta
13.000 leikkausta
3.600 synnytystä
190.000 klinikkakäyntiä
45.000 terveyskeskuspäivystyspotilasta

2.500 lahjoittajaa lahjoitti yhteensä $7 400 000
Meillä on 2.600 työntekijää
Ja 350 vapaaehtoisytöntekijää, joiden työpanos vastaa 20 täysiaikaisen työntekijän työpanosta

Sairaala tekee uraauurtavaa työtä osavaltiossa sisäkorvaimplanttien, vatsalaukun ohitusleikkausten ja syöpäkasvainten immunohistokemiallisen värjäyksen kanssa.

On perjantai ja olen ylpeä työnantajastani. Olen kiitollinen siitä että meillä on kaikki hyvin. Olen onnellinen siitä, että minulla on perhe ja enemmän kuin tarvitsen.


On ihanaa että on perjantai. Kiitos siitä että mulla on haastava ja mielenkiintoinen työ. Huomenna M menee päivällä synttäreille ja illalla me mennään naapurin poliisin kihlajaisiin. 





Tunnisteet:

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena....
Lähetä kommentti
Lue lisää

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion teh...
6 kommenttia
Lue lisää

valokuvissa kaikki on aina hyvin

Jokin aika sitten sain blogiini kommentin, joka jäi kummittelemaan mun mieleen. Kommentti oli ystävällinen ja lyhyt. Se ei haastanut mihinkään, oikeastaan se oli pelkkä toteamus, jossa kirjoittaja sanoi: ”Mä haluaisin elää sun elämää!” Nopeasti voisi vastata, että niin minäkin, mutta jäin silti miettimään sitä mielikuvaa, joka tulee vastaan niin sosiaalisessa mediassa kuin täällä blogissakin. Vuosi 2023 oli monella tapaa haastava, ei raflaavan katastrofaalinen, mutta ehkä enneminkin sellainen hiljaisen haastava. Kukaan ei kuollut – paitsi kissa – ei edes melkein. Kukaan ei sairastunut vakavasti – paitsi koira, mutta sekin on hallinnassa. Kaikki on ihan hyvin, vaikka oli hetkiä, kun teki mieli heittää hanskat tiskiin. Toisaalta vuosi oli myös ihana, ja kun katsoin taaksepäin, keräillen kuvia tähänkin kirjoitukseen ajattelin, että mulla on tosiaan aika ihana elämä. Olemme monessa etuoikeutettuja ja moni antaisi varmasti paljon saadakseen elää sellaista elämää kuin ne valokuvien tarinat k...
Lähetä kommentti
Lue lisää