Siirry pääsisältöön

miekka kivessä - excalibur


Olen lykännyt sen viimeisen koiratarinan kirjoittamista. Se tulee niin lähelle vielä ja viiltää, se viiltää vielä syvältä. Se koiratarina kertoo niin paljosta, se kertoo muutosta maailman laidalle, se kertoo uudesta alusta, syntymästä ja kuolemasta. Oli vuosia kun me oltiin Haijun kanssa käytännössä kahdestaan Fredden matkustaessa enemmän kuin ollessa kotona... Mutta palataan alkuun. Haijun tarina on rakas ja se ansaitsee tulla kerrotuksi.



Haijun ei pitänyt koskaan tullakaan. Meillä oli vakava ja vakaa päätös että Pupun kuoltua meille ei tule uutta koiraa, oltiinhan me suuntaamassa katsetta maailmalle. Mutta niin vain kävi ettei me osattu olla ilman, ja viisi päivää meni ennen kuin soittelin ympäri Suomea parsonin pennun perässä. Kai kuudennesta puhelinnumerosta sain seitsemännen numeron, sen jossa oli pentuja – ehkä. Kädet täristen näppäilin numeron, juttelin sen numeron tyypin kanssa. Se kyseli miksi me halutaan parsoni ja mitkä nyt noin ylipäätään on meidän edellytykset moiselle otukselle. Olin innoissani, kunnes mun juttukumppani sanoi että se ainoa urospentu on valitettavasti varattu ja jäljellä on vain tyttö – Lumi. Mutta me ei haluttu tyttöä, me haluttiin poika. Meillä oli jo nimikin. Se oli ollut hyllyllä odottamassa jo vuosia. Jo kauan me oltiin tiedetty että seuraavasta koirasta tulee Harry, sillä samalla tavalla kun me tiedettiin että Martasta tulee Martta.



Paria päivää myöhemmin puhelin soi. Harryn kasvattaja oli päättänyt että me saadaan se varattu urospentu, ja Lumi menee siihen toiseen perheeseen, siihen jolla ei ollut aikaisempaa kokemusta koirista. Ja niin Haiju tuli meille. Frostwood Excalibur, Harry, Haiju, Haaju, Haisuli... Me asuttiin Lauttasaaressa ja siellä me juostiin yötä myöten siihen pienelle ovenvierustan ruohotilkulle pissalle. Siellä Lauttiksen metsissä Haaju oppi koiraksi ja me opittiin jäbän käyttöliittymä.


Oli syksy ja sinä syksynä talvi tuli varhain. Yhtenä pimeänä iltana, siellä Vattuniemen pimeässä metsässä Fredde juuttui puhelimeen mun kävellessä koiran kanssa. Kun puhelu päättyi, se sanoi että me muutetaan ennen Joulua Amerikkaan. Lokakuun alussa oli jo järjettömän kylmää kun me käytiin silakkamarkkinoilla pojan kanssa ja kerrottiin että me muutetaan ulkomaille. Marraskuussa satoi ensilumi, ja sinä syksynä ensilumi ei koskaan sulanutkaan.

Me muutettiin Amerikkaan, Fredde meni töihin ja mulla oli neljän kuukauden ikäinen koiranpentu. Vuosia meidän perhe oli Fredde, Koira ja mä. Haiju oli meidän lapsi ja se kulki meidän kanssa kaikkialle. Koirapuistoon sitä ei voinut viedä, se sai aina joltakin isommalta turpiinsa. Parivuotiaana se kävi hammaslääkärissä ja tuli takaisin kotiin eunukkina, en laitattanut kivesimplantteja.



Sitten syntyi lapset ja tuli vuodet sumussa. Tuli sekin aika, kun me ihan tosissaan mietittiin uuden perheen etsimistä sille. Onneksi lapset kuitenkin kasvaa ja Koirallekin oli taas enemmän aikaa. Sumuisten vuosien satoa oli se että Haiju oppi karkaamaan. Kun silmä vältti se lähti retkilleen ja mä tilasin sille kaulapantaan metallilaatan jossa oli mun nimi, koiran nimi ja mun puhelinnumero. Muutaman kerran se löytyi naamiksenkin kautta jonkun etsiessä valkoiselle koiralle omistajaa, ja häveten mä kävin sen kerta toisensa jälkeen hakemassa kotiin.

Harry oli meidän kaikista koirista se joka rakasti uimista. Se oli se koira, joka oikeesti hyppäsi laiturilta järveen. Se sukelsi ja se sukelsi myös Tyynenvaltameren aaltoihin, niihin jotka kohteli sitä kuin pyykkikoneessa olevaa paitaa. Ei ollut kerta eikä kaksi kun mä juoksin sen perässä niihin valtaviin, hyytävän kylmiin altoihin peläten sen hukkuvan...



Ja sitten oli pallo. Harry oli koira jonka suhtautuminen tennispalloon oli niin pakkomielteinen että se yhtenä kesäpäivänä kävi poimimassa pallon pois kahdelta ventovieraalta kesken niitten pelin. Siis kentältä, kesken lyönnin. Oli valkoinen koira ja sitten ei enää ollut palloa. Saman liikkeen se teki kerran meidän kyläillessä ja isäntien naapureitten heitellessä palloa omalla pihallaan, Harry kävi hakemassa pallon. Me opittiin että se juoksee pallon perässä kunnes sen anturat on puhki, eikä lopeta silloinkaan... pallot laitettiin pannaaan, paitsi silloin kun poika oli karkuteillä. Nopein tapa saada se takaisin oli kulkea ympäri naapurustoa tennispalloa pomputellen. Sitä se ei vaan kyennyt vastustamaan.



Kunnes tuli se syksy kun siltä meni ensin näkö ja sitten kuulo. Se ei enää kuullut tennispalloa harhaillessaan keskellä yötä naapurustossa ja päätyessä jonkun autotalliin. Sieltä me käytiin se hakemassa, eikä se sen jälkeen saanut enää kulkea ilman remmiä.



Sinua minulla on ikävä. Syksystä jouluun, ja joulusta kevääseen. Jokainen päivä oli arvokas. Jokainen päivä oli tavallista arvokkaampi, sillä oli selvää että aika oli käymässä vähiin. Oli selvää että aika loppuisi pian, eikä siltä retkeltä enää palata.


Minä. Rakastan. Sinua. Paljon... Aina. 


Kommentit

  1. Voi etta kyynelkanavat aukesi....tuli oma edesmennyt helmikin samalla taas itkettya.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi