Siirry pääsisältöön

teho-osaston lääkärit

kuva


Lääkäri marssii lounashuoneen ovesta sisään puhisten mennessään; ”On se nyt jumalauta ettei ihmiset usko että kiropraktikot tappaa...” Kysyn siltä silleen puolivarovaisesti, et kuka nyt on kuollut, ja se jatkaa puhinaansa: ”just kerroin potilaalle ettei se pysty hengittämään siks et sen kiropraktikko on manipuloinut sen pallean solmuun... Älä sä vaan perkele sano et sä käyt kiropraktikolla!!!” – Ei en käy. ”Hyvä, äläkä mene. IKINÄ” Sit se istuu mua vastapäätä syömään lounastaan, ja me puhutaan siitä mitä laittais päivälliseksi. Kumpikin meistä arvostaa hyvää ruokaa ja viiniä.

Meillä on hauskat lääkärit. Musta on ihanaa kuunnella niitten lounasjuttuja ja välillä osallistua keskusteluun, niin kuin silloin kun ne hifisteli intuboinnista ja Amy totes että se ei halua käyttää mitään apuvälineitä, kun se pelkää että siltä menee tatsi jos se intuboi apuvälinein. Mä totesin, että tällainen tavis kuin mä voi rinnastaa tähän sen että mä taskuparkkeeraan aina ilman niitä tukia ja kameroita ja ilman sitä automaattiparkkisysteemiä, koska mä pelkään et mä en muuten enää osais parkkeerata taskuun. Koko pöytä repeää nauruun.

Amy on mun naapuri, ja sen kanssa me välillä ruoditaan näitä meidän asukasyhdistyksen juttuja, niin kuin sitä että hallitukseen pyrki aika kirjava joukko asukkaita. Käytännössä varteenotettavia ehdokkaita oli kaksi, toinen niistä kiropraktikko tossa meidän ostarilla. Amy toteaa et joo, mä oon oikeassa ja se John on muuten ihan täyspäisen oloinen, ja osaa miettiä asioita myös yrittäjän näkökulmasta, mutta kun se on kiropraktikko, ja manipuloi jopa omia lapsiaan... Niin – kiropraktikko.

Mulla on jonkinlainen kutina siitä, mitä mieltä nää miehet ja naiset on muista luontaislääketieteen muodoista. 

Nää meidän tohtorit on kovia luita. Ne työskentelee kaksi kolmasosaa kuukaudesta sairaalanpuolella, teho-osastolla. Ne on niitä jotka ihan oikeesti pelastaa henkiä ja silloin kun ei enää ole mitään pelastettavaa pitää omaisia kädestä ja kertoo miksi niin kävi. Ne tukkuu kaikki vuorollaan Toddin huoneen sohvalla siellä teho-osastolla, koska se päivystävän lääkärin huone on liian kaukana niitä tilanteita varten kun lääkäriä tarvitaan. Teho-osastolla jokaisella potilaalla on vähintään yksi sairaanhoitaja vuorossa, tavallisella sairaalaosastolla jokaisella sairaanhoitajalla on neljä potilasta.

Toisinaan ne soittaa sairaalasta, varaa toimenpidehuoneen ja juoksee kesken päivän hoitamaan muutaman pleuriitti potilaan, siis imemään neulalla nestettä pois keuhkopussista. Tai ilmoittaa mulle jonkun trakeostomian mitat.


kuva

Ennen kuin lähden töistä kotiin, nappaan näytekaapista mukaan uuden nenäkannun, kortisonisuihkeen ja suolaliuossuihkeen. Näytekaapin varastot säästää mulle kymmeniä taaloja. On potilaita joiden lääkehoito perustuu pitkältä näiden näytekaappien sisältöön ja on potilaita joille me haetaan tukea ja apurahoja kalliisiin lääkehoitoihin, sellaisiin jotka vakuutusyhtiön jälkeenkin maksaa potilaalle vielä useita tuhansia kuukaudessa. Lääkehoidon hinnan kohtuuttomuus on yksi suurimpia tämän maan terveydenhuollon ongelmia ja moni jää ilman tarvitsemaansa hoitoa tämän takia.


Olen mä käynyt kiropraktikolla. Mun mielestä oli aina jotenkin kummallista et mun luut menee muka epäjärjestykseen jos en käy niitä niksauttelemassa ainakin kerran viikossa. En ole enää niksautellut niitä useampaan vuoteen ja ihan hyvin noi tuntuu pysyvän paikoillaan. 





Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän