partioleirillä

Tänä viikonloppuna olen ollut tavoittamattomissa. Olen ollut partioleirillä ensimmäistä kertaa elämässäni. Olen ollut paikassa jossa puhelin lakkaa toimimasta ja päässyt sen aiheuttaman turvattomuuden tunteen ylitse. Olen ollut paikassa jossa ei ole televisiota, tietokonetta tai edes sitä rakasta wifiä sille laukkuun pakatulle koneelle. Olen oikeasti palannut ajassa kaksikymmentävuotta taaksepäin, ja opetellut taas hetken elämään ilman instagrampäivityksiä, bloggaamista, naamakirjaa ja ulkopuolista maailmaa.

Tänä viikonloppuna olen keskittynyt luotsaamaan kahden muun aikuisen kanssa kahtatoista tyttöä, 7-9 –vuotiasta. Ja mulla on ollut aivan järjettömän mukavaa.

Alkuperäisen suunnitelman mukaan tosin, me oltais yövytty leirillä M:n kanssa niin perjantaina, kuin lauantainakin. Todellisuudessa me ajettiin kotiin vähän jälkeen puolenyön lauantaiaamuna, ja palattiin takaisin leirille ennen aamiaista. Mun tytär kun ei näköjään nuku makuupussissa samassa huoneessa viiden muun tytön kanssa. Ei sitä pelottanut. Mutta vieras sänky ja talo ja ne viisi muuta ja kaikki mitä iltapäivällä tapahtui ja... se oli vaan liikaa. Niinpä me ajettiin kotiin, ja palattiin aamulla takaisin. Onneksi oltiin lähellä. Vartin ajomatkan päässä.

Sit me retkeiltiin ja vaellettiin ja maalattiin ja tiskattiin ja lakaistiin ja vaellettiin ja maalattiin ja pelattiin ja istuttiin nuotiolla ja käytiin yövaelluksella ja... kasvettiin aika paljon ihmisinä ja naisina ja partiolaisina.

Lauantaina me ajettiin kotiin illan pimeydessä, ja sunnuntaima M nukkui pitkälle iltapäivään. Olihan viikonloppu kuitenkin ollut täynnä ihania, positiivisia haasteita, enkä voi olla ylpeämpi pienestä prinsessastani. Miten valtavan pitkälle me ollaankaan kuljettu.