Siirry pääsisältöön

partioleirillä



Tänä viikonloppuna olen ollut tavoittamattomissa. Olen ollut partioleirillä ensimmäistä kertaa elämässäni. Olen ollut paikassa jossa puhelin lakkaa toimimasta ja päässyt sen aiheuttaman turvattomuuden tunteen ylitse. Olen ollut paikassa jossa ei ole televisiota, tietokonetta tai edes sitä rakasta wifiä sille laukkuun pakatulle koneelle. Olen oikeasti palannut ajassa kaksikymmentävuotta taaksepäin, ja opetellut taas hetken elämään ilman instagrampäivityksiä, bloggaamista, naamakirjaa ja ulkopuolista maailmaa.



Tänä viikonloppuna olen keskittynyt luotsaamaan kahden muun aikuisen kanssa kahtatoista tyttöä, 7-9 –vuotiasta. Ja mulla on ollut aivan järjettömän mukavaa.








Alkuperäisen suunnitelman mukaan tosin, me oltais yövytty leirillä M:n kanssa niin perjantaina, kuin lauantainakin. Todellisuudessa me ajettiin kotiin vähän jälkeen puolenyön lauantaiaamuna, ja palattiin takaisin leirille ennen aamiaista. Mun tytär kun ei näköjään nuku makuupussissa samassa huoneessa viiden muun tytön kanssa. Ei sitä pelottanut. Mutta vieras sänky ja talo ja ne viisi muuta ja kaikki mitä iltapäivällä tapahtui ja... se oli vaan liikaa. Niinpä me ajettiin kotiin, ja palattiin aamulla takaisin. Onneksi oltiin lähellä. Vartin ajomatkan päässä.






Sit me retkeiltiin ja vaellettiin ja maalattiin ja tiskattiin ja lakaistiin ja vaellettiin ja maalattiin ja pelattiin ja istuttiin nuotiolla ja käytiin yövaelluksella ja... kasvettiin aika paljon ihmisinä ja naisina ja partiolaisina.









Lauantaina me ajettiin kotiin illan pimeydessä, ja sunnuntaima M nukkui pitkälle iltapäivään. Olihan viikonloppu kuitenkin ollut täynnä ihania, positiivisia haasteita, enkä voi olla ylpeämpi pienestä prinsessastani. Miten valtavan pitkälle me ollaankaan kuljettu. 































Tunnisteet:

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena....
Lähetä kommentti
Lue lisää

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion teh...
6 kommenttia
Lue lisää

valokuvissa kaikki on aina hyvin

Jokin aika sitten sain blogiini kommentin, joka jäi kummittelemaan mun mieleen. Kommentti oli ystävällinen ja lyhyt. Se ei haastanut mihinkään, oikeastaan se oli pelkkä toteamus, jossa kirjoittaja sanoi: ”Mä haluaisin elää sun elämää!” Nopeasti voisi vastata, että niin minäkin, mutta jäin silti miettimään sitä mielikuvaa, joka tulee vastaan niin sosiaalisessa mediassa kuin täällä blogissakin. Vuosi 2023 oli monella tapaa haastava, ei raflaavan katastrofaalinen, mutta ehkä enneminkin sellainen hiljaisen haastava. Kukaan ei kuollut – paitsi kissa – ei edes melkein. Kukaan ei sairastunut vakavasti – paitsi koira, mutta sekin on hallinnassa. Kaikki on ihan hyvin, vaikka oli hetkiä, kun teki mieli heittää hanskat tiskiin. Toisaalta vuosi oli myös ihana, ja kun katsoin taaksepäin, keräillen kuvia tähänkin kirjoitukseen ajattelin, että mulla on tosiaan aika ihana elämä. Olemme monessa etuoikeutettuja ja moni antaisi varmasti paljon saadakseen elää sellaista elämää kuin ne valokuvien tarinat k...
Lähetä kommentti
Lue lisää