Siirry pääsisältöön

kuumetauti

Joskus kuuden aikaan mietin josko kehtais jo laittaa tekstaria ettei tuu töihin. Ei niin että nyt varsinaisesti kenellekään mikään yllätys enää tässä vaiheessa ole kun koko alkuviikon Tättis on ollut Fredden kanssa kuumeisena kotona, ja eilen olin itse töissä kuumeesta kiiluvin silmin kirjoittamassa vielä muutaman valituksen ja anomuksen ennen kuin lähdin kotiin puoliltapäivin.

Tietokoneen ruutu hehkuu sinistä valoa sen asentaessa jotain uusia päivityksiä, Martta kiipeää syliin ja mä siemailen mun aamukahvia; tummapaahtoista kahvia, kuumaa maitoa valinnan mukaan, lusikallinen kanelia, ripaus inkivääriä, maustepippuria, muskottia ja raakahunajaa. Maistuu syksylle. Mä oon jo vuosia laittanut kahviin vähän häpeillen hunajaa ja vasta täällä opin etten ole ainoa, että se on ihan tavallista.

sinne ne menee - kouluun


Jannut keskustelee syödessään aamiaista. Kentsu pohtii mikä siitä tulee isona ja veljensä mietiskelyyn Ollipolli tokaisee itselleen ominaisesti: ”Mistä mä voisin tietää mikä musta tulee, mä olen kuusivuotias.” Jannut sählää itselleen vaatteet päälle, Kentsu juoksee vielä viimeisenä hakemaan kirjaston kirjat ennen kuin hyppää autoon. Tättis nukkuu edelleen kun me Martan kanssa vilkutetaan kouluun lähtijöille kuistilla ja mä vetäydyn yläkerran sohvalle valitsemaan meille päivän ensimmäistä elokuvaa.

Sairaspäivissä on tietynlaista hidastempoista taikaa. On sohva, telkkari ja teekuppi. Vielä kaksi vuotta sitten se oli selviytymistaistelua. On vielä käsinkosketeltava muisto siitä miten haaveilin saavani sairastaa maatessani patjalla lattialla kolmen taaperoikäisen kiipeillessä mun päällä, siinä samalla mielessä tietoisuus siitä että niin kauan kun ne kaikki kolme on siinä, ne on turvassa. Muistan nauraneeni jollekin että uskalsin levätä niin kauan kuin ne istui mun päällä.


Ja yhtäkkiä se on tässä, lupa olla kipeänä. 

nyt enää Martta makoilee mun päällä

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän