Entäs jos?

Tänään maailma on vaarallisempi kuin eilen. Vai onko tiedotus vaan niin paljon tehokkaampaa ja median voima niin valtava, että maailma tuntuu vaarallisemmalta? Onko se oikeasti vaarallisempi, vai onko vaara median ja terrorismin yhdessä luoma illuusio? Kuka tietää? Tietääkö kukaan? Jos mun lapset eläis terrorismin pelon arkipäivässä en osaa sanoa miten toimisin, mitä sanoisin tai mitä tekisin. Minkälaisia keskusteluita meillä käytäisiin? Mun lapset ei vielä tiedä että maailmassa on silmitöntä väkivaltaa. Ihmisiä jotka tekee järjettömiä tekoja joko hulluuttaan tai tai jonkun nimissä. Ne ei tiedä. Ne ei osaa kysyä. Niille ei tule mieleenkään etteikö ne olis turvassa.

Meillä puhutaan tulipaloista. Ne kysyy; ”Äiti, voiko meidän talo palaa?” – Rakas, kyllä se voi, mutta olemalla varovainen se ei ole todennäköistä. Tekemällä suunnitelman voi pelastautua ja ehkä jopa sammuttaa palon. Tiedätkö missä meidän vaahtosammuttimet on? Tiedätkö miten yläkerrasta pääsee ulos? Tiedätkö miten soitetaan apua? Meillä mietitään maanjäristyksiä, tulivuorenpurkauksia, murtovarkauksia, auto-onnettomuuksia... todennäköisyys näistä jokaiselle on pieni, mutta yhdestäkään en voi sanoa etteikö niin voisi tapahtua. Elämme paikassa jossa on valtaisan maanjäristyksen riski ilmassa. Tapahtuuko se tänään, huomenna vai kahden sadan vuoden päästä, sitä ei kukaan tiedä. On todennäköistä että joku alueen tulivuorista päättää jossakin vaiheessa purkautua ja meillä on tuhkaongelma. On mahdollista että työmatkalla joudun auto-onnettomuuteen, on mahdollista että meidän talo palaa, tai että joku murtautuu meidän kotiin.

Sen voin luvata että meillä on suunnitelma. Meillä on pelastautumissuunnitelma niin tulipalon kuin maanjäristyksenkin varalta. Meillä on ensiapuvälineet ja ruokatavaroita. Laavaa ei meille saakka pääse, tuhkaa kyllä. Tsunamia meille ei voi tulla. Senkin olen luvannut ettei järvessä kerta kaikkiaan voi olla haita. Kun kuusivuotias kysyi voiko hän saada syövän kun naapurin pojallakin on halusin sanoa ettei voi, mutta ei sellaista voi sanoa. Me päädyttiin puhumaan siitä ettei kukaan oikeastaan osaa sanoa miksi joku meistä saa syövän ja toinen ei. Me puhuttiin syövalle altistavista tekijöistä, kuten tupakoinnista, ja se sama kuusivuotias huokaisee helpottuneena että just siksi hän onkin päättänyt lopettaa tupakoinnin.

Mutta mitä tekisin ja miten vastaisin jos lasteni koulun edessä seisoisi sotilaita vartioimassa lasten koulupäivän turvallisuutta? Mitä tekisin jos vanhemmalla ei olisi kouluun asiaa. Mitä ajattelisin, miten vastaisin lapselle. Meidän kouluun voi lampsia sisään. Vastassa on Kathy ja Beth, ei varsinaisia ninjoja, tiukkoja tätejä kyllä. En tarvitse henkilöllisyystodistusta vaan pääsen peremmälle pärstäkertoimella. En osaa sanoa onko se hyvä vai huono asia että ne tuntee mun lapset nimeltä, onhan koulussa kuusisataa oppilasta. Kun käyn maksamassa niitten kaunokirjoitusprujut ja tilaamassa retkipaidat, kysyy Beth miten koulu on lähtenyt käyntiin. Tiivistän tunnelman seuraavasti; ”Vain yksi päävamma joka ei ooikeastaan edes ansaitse mainitaa, ei yhtään puhelua Reksiltä, ketään ei ole tarvinnut pakottaa kouluun – siis loistavasti.”

siinä ne on - koululaiset