Siirry pääsisältöön

kuinka musta tuli partiolainen

jalaton Martta


Lauantaina sataa. Eka kokonainen kouluviikko on selvitetty kunnialla, kaikkia väsyttää, kaikilla on vähän nuhaa tai ahdistusta tai muuten vaan väsymystä. Märkä koira torkkuu lenkin jälkeen sylissä mun kirjoittaessa ja hellalla kohoaa pullataikina. Yöllä tuli taas valvottua yhden lapsen kanssa, aina niistä joku valvoo tai herää tai...



Koulun alkaessa alkaa kaikki muukin. Syyskuun ensimmäiset viikot on yhtä aloittamista. Moneen muuhun verrattuna meillä harrastetaan vähän. Hengästyneenä kuuntelen monen muun systeemejä, joissa illat täyttyy uimatreeneistä, taidekouluista, tassitunneista, karatesta, jalkapallosta, tenniksestä, kielikoulusta ja monesta muusta. Monessa perheessä harrastetaan myös aamulla ennen koulun alkamista. Mun mielestä on kohtuutonta vaatia lasta jaksamaan kaksitoistatuntisia päiviä, en jaksa itsekään.



Harrastusten lisäksi syksyllä alkaa myös terapia, ne tutut testaukset ja tänä vuonna Kentsun puheterapia. Me ollaan viimeinkin uskottu ettei sen ikioma ”aksentti” korjaannu itsestään, ja kun välillä oman perheenkin on vaikeaa ymmärtää mitä kuusivuotias tarkoittaa, ja lapsen äiti joutuu pyytämään sisaruksia tulkiksi on asialle ehkä syytä tehdä jotakin. Syyskuun alussa roikun työpaikalla puhelimessa ja yritän varata aikoja erilaisiin instansseihin mahdollisimman vähän "häiritseviin" aikoihin. Tottakai puheterapian testauksiin pääsee vain keskellä päivää arkipäivisin, onneksi työnantaja joustaa – taas. Tättiksen psykologiajat sain sentään edes semisti sopivaan väliin, keskiviikkoiltapäivään, kun muutenkin olisin lähtenyt töistä aikaisemmin ja koulukin päättyy jo kahdelta. Työnantaja joustaa kun Fredde lähtee työmatkalle Nevadaan. Työnantaja joustaa kun tättis menee testeihin yhtenä marraskuisena torstaina. Se joustaa kun laumalla on koulussa kehityskeskustelut ja silloin kun mulla on omat lääkäriaikani. Onneksi joustaa.

jalkapallotreenit


Viime viikonloppuna potkaistiin käyntiin jannujen fudis. Mä olen aina vannonut ettei musta tule sitä urheilukentän laidalla seisovaa mutsia joka roudaa jälkikasvuaan kaikki illat treeneihin ja aloittaa viikonloppunsa ennen päivänkoittoa turnauksessa jossakin kiven navalla. Ei tullut vieläkään. Jannut aloitti meidän naapuruston jalkapalloakatemiassa joka on perustettu vastalauseena tälle lasten järjestäytyneelle liigaurheilulle, jossa ihan tavallista liikuntaa harrastavista nappuloista yritetään kaikista leipoa Beckhameja, Ronaldoja ja Zidaneja. Miksei voi vaan harrastaa, kun aika harvasta kuitenkin tulee ammatilaispelaaja? No meidän akatemian treenit ja pelit on lauantaisin omalla kentällä yhdestätoista kahteentoista, satoi tai paistoi. Kaikki pelaa, kaikki treenaa. Kukaan ei joudu penkille, ja kaikilla on toivottavasti kivaa.

lämmittelemässä



Sunnuntaina alkoi kiipeilykoulu. Tiistaina tättiksen partio, torstaina poikien. Jotenkin hupaisaa että kahden epäpartiolaisen lapsista on tullut partiolaisia, ja mä tilailen netistä sudenpentujen käsikirjoja ja univormuja. Vähän mua hirvittää se että poikien leireille – joo niitä on useampi – pitää lähteä aikuisen mukaan, ja Freddehän ei telttailemaan mene, joten se on sit allekirjoittanut talvitelttailemassa ja kesätelttailemassa ja... Niin et mä oon nyt sit ruvennut harrastamaan poikapartiota. Me ollaan ekassa partiokokouksessa ja Tasos katsoo mua pöydän ylitse. Mies virnistää ja kuiskaa kaavakkeita täytellessään että saattaa joutua tappamaan mut, koska houkuttelin sen tähän touhuun. Totean että hoidan homman ihan itse... Tasos muuttaa mielensä; ei, pääsisit liian helpolla... et kyllä jätä mua yksin partiolaiseksi. 

partiolainen koirakuiskaajana



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän