jatkaa kun ei osaa lopettaa

iltapäivätee pihalla syyskuun viimeisenä

Mä oon viimeaikoina miettinyt paljon kirjoittamista. Miettinyt ihan valtavasti enemmän kuin kirjoittanut. Kirjoittaminen on rakasta ja tärkeää. Kirjoittamalla kuljetin itseni läpi siitä tuskasta kun vanhemmuudelta putosi pohja ja sen joutui rakentamaan uudestaan pieni palanen kerrallaan, toisenlaisena. Olen kirjoittanut tieni ulos keuhkoveritulpasta ja tarjonnut ristiriitaisia näköaloja ulkosuomalaisuuteen. Kirjoittanut, kirjoittanut, kirjoittanut. Rohkea, rehellinen, tyhmä, kärkäs, itseään täynnä, hauska, ajatuksia herättävä, näköalaton, moniulotteinen. Riippuu lukijasta. Yhteensä 1794 tekstiä ennen tämän julkaisemista. Ensimmäisen tekstini julkaisin maaliskuun 19. 2012, muutamaa päivää sen jälkeen kun meidän esikoisesta tuli autisti.

1657 päivää myöhemmin meidän prinsessa on edelleen mysteeri. Yhä vieläkin se on se Ferrari jonka mukaan annettiin Fiat Punton ohjekirja. Se on ruvennut kontrolloimaan minkälaisia kuvia siitä postaillaan sosiaaliseen mediaan, yhtäkkiä sillä on oma mediaimago. Sillä on oikeus siihen. Kirjoitan Tättiksestä varovaisemmin ja hajanaisemmin kuin aikaisemmin, kunnioitan tätä uutta sosiaalista imagoa, ja toisaalta jos keskittyisin kertomaan kuinka se vetelee kokeistaan edelleen parhaita arvosanoja, saa kunniamainintoja maantieteen tutkielmistaan ja reksi ojentaa sille palkinnon toisten oppilaitten huomioimisesta jäisi jäljelle vain murto-osa tästä lapsesta, se minkä se haluaa muun maailman itsestään näkevän. Tättiksen sydän ja sielu, se mikä siellä sisällä sykkii ja elää ja ajattelee on jotakin aivan muuta kuin se pieni palkintoja poimiva suorittaja. Vanhempana mulla olis kyllä muutamakin sana sanottavana, mutta ne sanat pitäis sitten sanoa ääneen siellä missä niitä lukevat eivät tiedä kenestä puhun. Tättis on kasvanut kolmevuotiaasta kahdeksanvuotiaaksi. Tättis pitäköön julkisuuskuvansa.

mediapersoona vastustaa kotitöitä - kuva julkaistu Tättiksen luvalla

Jokainen päivä katson pientä pellavapäistä poikaani ja näen lapsen joka on kaikista mun tuntemista ihmisistä sisäsyntyisesti ystävällisin, anteeksiantavin, hellin ja rakastavin. Mietin miten paljon vaikeampaa elämä sen kanssa olis, jos se ei nyt vaan olis niin perusteellisen hyvää tarkoittava ja mukava heppu. Toisinaan palaan siihen jonkun anonyymin aikanaan kirjoittamaa kommenttiin siitä miten lasten tarkkaavaisuushäiriöitä voi hoitaa olemalla läsnä lapselle. Se satutti. Syvältä. Vaikka kuinka järjellä itselleen sanoi ettei tuntematon ihminen tunne lasta sen enempää kuin vanhempaakaan. Silti se satutti. Mä katson meidän elohiirtä, tai maaoravaksihan me sitä kutsutaan ja nauran. Läsnäoloa ja läheisyyttä kun pääsee tarjoamaan vasta lääkityksen jälkeen, ennen sitä tota vilperttiä ei saa edes kiinni. Kun sillä on oikein vauhdikas hetki, me katsotaan Fredden kanssa toisiamme, ja jompikumpi toteaa lentävän lauseen; ”Läheisyydellä ja läsnäololla...” Anonyymi varmasti silloin aikanaan tarkoitti hyvää. Vaikka pelkkä läheisyys ja läsänäolo ei meillä riitäkään, niin kiitoksia kuitenkin siitä että olet tarjonnut meille lauseen joka keventää tunnelmaa sillä hetkellä kun keinot alkaa olemaan vähissä.

Kirjoittaminen on ollut terapiaa. Kirjoittaminen on ollut vuorovaikutusta. Siitä on saanut vertaistukea ja sen myötä olen myös kyennyt tarjoamaan näköalapaikan niin ammattilaisille kuin toisten erityislastenkin vanhemmille. Olen käynyt kirjeenvaihtoa ulkomaille muuttoa harkinneiden erityislapsiperheitten kanssa. Kirjoittamisesta saa siis aivan valtavasti myös muuta kuin ukkosenjohdattimen pelkän kirjoittamisen muodossa.

Kannanottoni Suomeen ja suomalaisuuteen ovan vähentyneet. Ehkä siksi että Suomi tuntuu aina vaan kaukaisemmalta. Minun Suomeni on siellä jossakin kaukana. Se on kesissä ulkosaaristossa, ja hevosaitauksissa Vihdissä. Minun Suomeni on Ullanlinnassa silloin joskus, kasarilla ja ysärillä. Ei sitä Suomea enää ole. Multa puuttuu joku palikka. Mulla ei ole ikävä Suomeen. Mulla ei ole pakonomaista tarvetta päästä sinne, itseasiassa mukavuudenhalu voittaa uteliaisuuden kerta toisensa jälkeen. Järjettömän pitkät lentomatkat, kymmenentunnin aikaero saa hetken innostuksen väistämättä latistumaan.

Me ollaan myös Fredden kanssa huomattu että meidän ystäväpiiri on amerikkalaistumassa. Meillä on toki ne samat ystävät jotka meillä on olleet jo vuosia, ja harvempi kai kauheesti aikuisiällä lähtee ystäväpiiriään edes laajentamaan, mutta satunnaisesti kun yrittää hieroa ystävyyttä uusien tulokkaitten kanssa – oli ne sitten Suomesta tai Botswanasta – tilanne tuntuu kuihtuvan siihen että me ollaan liian vähän ulkomaalaisia.

Olen suomalainen. Kirjoitan suomeksi. Mutta enemmän kuin ulkosuomalainen, olen ehkä kuitenkin monessa amerikkalainen, tai ehkä vaan niin loputtoman kotiutunut tänne etten enää osaa kyseenalaistaa, olla möllötän vaan. Olen aikaa sitten hylännyt sen ajattelumallin että Suomessa, siellä reilun viidenmiljoonan ihmisen maassa osattaisiin kaikki tehdä paremmin kuin muualla. Huomaan itsessäni pienen suomalaisen kun opettaja lähettää kotiin listan ekalla luokalla opiskeltavista sanoista, vilkaisen listaa, ojennan sen Freddelle ja totean: ”Eikö tän pitäis olla opettajan huoli?”

Onko kaikki jo kirjoitettu? Mulla on työ josta joutuu kirjoittamaan kieli keskellä suuta, ja vaikka se mun omasta mielestä on maailman mielenkiintoisinta, on moni muu varmasti toista mieltä. Kuinka moni sitten haluaa ja jaksaa lukea keski-ikäisen ruuhkaisissa vaihdevuosissa painiskelevan naisen elämää... sitä kuinka elämä kulkee jatkuvassa kaaoksessa aamusta iltaan. Kuinka välillä yrittää pysähtyä, jarruttaa ja huutaa itselleen että se on tässä ja nyt, ei tää tästä miksikään muutu – Muista nauttia! Silti syvällä sisällä elää halu kirjoittaa. 

Nyt tää menis rakentamaan legoista Hogwartsin.