Siirry pääsisältöön

mutta eihän siinä olis mitään järkeä!

Helmikuu on hermoja raastavaa aikaa. Ilmoittaudutaan kouluun, ja jäädään odottamaan koulupaikka-arpajaisia. Palaveerataan K:n erityisopetussuunnitelmasta (EIP), ollaan hetken onnellisia. Jännitetään arpajaispäivänä, ja ollaan taas hetki onnellisia. Suunnataan katse kohti M:n uudelleenarviointia ja EIP kokousta, pelko persiissä että ne ilmoittaa ettei se tarvitse enää mitään tukipalveluita. Kokouskutsu kolahti sähköpostiin lounasaikaan. 

Iltapäivällä puhun ensin Reksin kassa poikien sijoituksesta ensi vuonna. Kerron ettei ne ole koskaan käyneet koulua yhdessä ja että niitten laittaminen yhteen vuodeksi tuntuu musta hullulta. Reksi on samaa mieltä. Homma on sillä selvä. 

Kävelen Erityisopen luokkaan ja kysyn siltä pitääkö mun saada hermoromahdus tän asian suhteen. Se katsoo mua hämmentyneenä ja kysyy et miten niin? Mä kerron että mä pelkään että M:lta evätään sen EIP ja tukitoimet. Erityisopettajan hämmennys syvenee, se katsoo mua ja toteaa hellästi että ; ”Mutta eihän siinä olis mitään järkeä! Evätä lapselta ne tukitoimet joita se selkeästi tarvitsee. Ehei, minä tässä jo kirjoittelen sille uutta opetussuunnitelmaa ja lisäilen sinne kaikkea mitä sieltä puuttuu” Luvassa on lisää tukea siirtymätilanteisiin. Uusia apuvälineitä ja PECS kortteja tämän päivän kaltaisiin koulupäiviin, niihin joina rutiinit poikkeaa totutusta. Sellaisiin päiviin joina joudun aamulla työntämään ahdistuneen lapsen koulubussiin kuiskaten sen korvaan; ”Sä pärjäät kyllä!”

Mieli levollisena jään odottamaan M:n tiimin kokoontumista. Läsnä opettaja, erityisopettaja, koulupsykologi ja allekirjoittanut. Jälleen kerran olen pohjattoman kiitollinen kaikille näille ihanille ihmisille joiden kanssa me saadaan tehdä yhteistyötä. Tarinat kun kertoo toisenlaisista kouluista, tylyistä ihmisistä, evätyistä tukitoimista. Niitä tarinoita löytyy läheltä, omista ystävistä ja tuttavista. 

M opettelee osavaltioita






Tunnisteet:

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a
6 kommenttia
Lue lisää

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi
Lähetä kommentti
Lue lisää

valokuvissa kaikki on aina hyvin

Jokin aika sitten sain blogiini kommentin, joka jäi kummittelemaan mun mieleen. Kommentti oli ystävällinen ja lyhyt. Se ei haastanut mihinkään, oikeastaan se oli pelkkä toteamus, jossa kirjoittaja sanoi: ”Mä haluaisin elää sun elämää!” Nopeasti voisi vastata, että niin minäkin, mutta jäin silti miettimään sitä mielikuvaa, joka tulee vastaan niin sosiaalisessa mediassa kuin täällä blogissakin. Vuosi 2023 oli monella tapaa haastava, ei raflaavan katastrofaalinen, mutta ehkä enneminkin sellainen hiljaisen haastava. Kukaan ei kuollut – paitsi kissa – ei edes melkein. Kukaan ei sairastunut vakavasti – paitsi koira, mutta sekin on hallinnassa. Kaikki on ihan hyvin, vaikka oli hetkiä, kun teki mieli heittää hanskat tiskiin. Toisaalta vuosi oli myös ihana, ja kun katsoin taaksepäin, keräillen kuvia tähänkin kirjoitukseen ajattelin, että mulla on tosiaan aika ihana elämä. Olemme monessa etuoikeutettuja ja moni antaisi varmasti paljon saadakseen elää sellaista elämää kuin ne valokuvien tarinat k
Lähetä kommentti
Lue lisää