Siirry pääsisältöön

miltä näyttää kuollut ihminen?

Eilen oli koulupalaveri, tänään M:n ja K:n psykiatri. Naamiksessa jonkun lapselle oli ehdotettu psykologia ja tää tyyppi oli aivan suunnattoman loukkaantunut moisesta. Mietin että meille psykologit ja psykiatrit on enneminkin arkipäivää. Tuntuu etäiseltä ajatella ettei valtaosalla lapsista ole omaa psykiatria tai ettei ne ole koulupsykologin asiakkaita tai ettei ne käy aina välillä vähän tuulettamassa ajatuksiaan psykologilla. Meille se on yhtä tavallista kuin leivän päälle levitetty voi.

Puhuttiin M:n ahdistuneisuudesta, siitä että se heijastuu taas koulutyöhönkin. Puhuttiin siitä että se alkaa olemaan sellaista yleistä, kaiken kattavaa ahdistusta eikä siihen löydy selkeää syytä. Rukattiin vähän lääkityksiä. Puhuttiin kaavakkeistakin ja niitten paradoksaalisuudesta. Lasta Ihmistä on mahdotonta kuvailla kaavakkeen avulla. Puhuttiin siitä miten mä oon jumissa kotona, ja siitä että vähitellen meidän pitää taas päästä siihen kohtaan missä M:n keskeinen ajatus ei ole mun kuolema. Vastaanotolla se otti mun kuoleman esiin useampaan otteeseen. Eilen erityisope sanoi että M osas ulkoa mun työvuorolistan ja koska oon ja koska en ja koska on suurin mahdollisuus sille että kuolen liikenneonnettomuudessa.

Sit me puhuttiin meidän nuoremmasta sankarista. Siitä miten iltapäivät on raskaita kaikille. Me puhuttiin erityisopettajan huomioista ja huolenaiheista,  ja mun huomioista ja huolenaiheista. Niitä ei ollut ihan vähän ja kaikki jäljet johtaa tutusti samaan sylttytehtaaseen:
  • Ei leiki koulutovereitten kanssa. 
  • Leikkii yksin eikä halua että leikkiin koskee kukaan.
  • Saa hillittömän raivarin jos joku sotkee leikin.  
  • Puhuu omista asioistaan eikä ole kiinnostunut muitten huomioista. 
  • Puhuu vain omasta kiinnostuksenkohteestaan. 
  • Kiinnostuksen kohteet yksipuolisia ja rajoittuneita – Batman. 
  • Noudattaa sääntöjä liiankin kanssa. 
  • Joustamaton. 
  • Saa kohtuuttomia kiukkukohtauksia. 
  • Keskimääräistä älykkäämpi. 
  • Kyky säännellä puheäänen voimakkuutta puuttuu – huutaa jatkuvasti.


Psykiatri kuuntelee mun vuodatusta ja toteaa että kyllähän mä itsekin tiedän että meillä mitä suuremmalla todennäköisyydellä on perheessä toinenkin autisminkirjolainen. Mä sanon että näen niitä varoitusmerkkejä oikealla ja vasemmalla ja samalla puhun jannun kiinnostuksesta vainajia ja ihmisten maatumista kohtaan. Miltä näyttää ruumis? Miten se oikein maatuu? Lääkäri katsoo mua ja sanoo että tämä kiinnostus kuoleman tekniseen puoleen on erittäin tyypillistä autistisille lapsille sen keskivertolapsen puhuessa kuolemasta tunne-elämän ja emotioiden osalta,  ja että hän on alusta alkaen ollut sitä mieltä että silloin kun K testattiin, olis sen pitänyt saada se autismidiagnoosi.

Psykiatri puhuu kaksosuudesta ja siitä että siinä missä se toinen puolikas on tavallaan kuntouttava voimavara joka avaa sitä sosiaalista kanssakäymistä, on se samalla myös painolasti. Kaksonen kun pärjää monesti keskimääräistä huonommin ilman sitä aisapariaan. Ilman sitä toista puolikasta joka osaa päättää lauseet ja tukee niissä asioissa jotka on vaikeita. Yksin ollessaan kaksonen on todella yksin. Paljon enemmän kuin se ”yksönen”. Se selitti miten kaksonen saattaa vaikuttaa hyvinkin sosiaaliselta ollessaan yhdessä sen toisen puoliskonsa kanssa, ja samalla on kuitenkin totaalisen kyvytön sosiaaliseen kanssakäymiseen ilman toista puoliskoaan. Makes sense. Ainakin kun katson meidän kaksikkoa. K on näennäisen sosiaalinen, O:n oikeasti pärjätessä sosiaalisesti ihan mahtavasti.


K:lle lisättiin lääkitys myös iltapäivään, ja todettiin et testaillaan enemmän vasta sit jos koulupiiri niin vaatii. Siihen saakka lähestytään elämää sillä ajatuksella että kaksi meidän kolmesta lapsesta on autisteja, ja sillä samalla kaksikolla on ADD.  

Tänään juhlitaan kuitenkin M:n loistavaa välikausitodistusta. M valitsi ruuaksi spaghettia ja oliiviöljyä, jälkkäriksi kuppikakkuja.

Ystävä jätti kasan ihania tuliaisia. M tykkäs noista muistilapuista ja murokulhoistakin tapellaan. 

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi